Elämäni ihaninta aikaa
Tämä oli elämäni ihaninta aikaa. Neljä päivää vietin tässä huumaavassa yltäkylläisyydessä, kuunnellen La-Lin ääntä, katsellen hänen vartalonsa elävää suloa ja siunaten valoa, joka tuuma tuumalta loihti tunteilleni uusia jumalaisia arvoja.
La-Li! Jos hekuman hellitessä käänsinkin palaavan tarmoni vaunun ja kontaktikoneen tutkintaan, riitti silmäys hänen metallinvälkkeiseen ihoonsa lamauttamaan aikeeni, ja kun hänen katseensa syvyydessä pilkahti kaipuun aavistus, surisi korvissani kiusaajan lumoava ääni:
— Lao-Koo, sinulla on kammiosi, ravintosi, naisesi, vapaus, jota yhdelläkään tuolla ylhäällä ei ole. Sinun on paratiisi — pidä se.
Ja usein häpeissäni tunnustin, että omalle osalleni se riitti.
Mutta Masonin leveä otsa ilmestyi jälleen eteeni: eikö sen ihoa juomuttanut huolien koukeroinen vako? Ja Kara-Hunin kouristuksen jännittämä käsi viittasi tunnelissa hohtavaan metallikuorinaan.
La-Lin maatessa sormeni kerran keksi kontaktikoneen vian. Äkkiä virranpäästäjästä lähti elon kipinä. Ja silloin olin jälleen oma itseni, se, jonka Tai-Joonin puhe kerran oli minusta sorvannut.
Kara-Hunin osoittama Masonin oleskelualue oli ollut liian laaja aineettoman henkeni häilähtelevälle paikallistajulle. Oliko koneen tarkkausneula näyttäytyvä siinä pätevämmäksi?
Kuumeisella innolla määrittelin paikan lähtökohdakseni ja annoin neulan ahtaassa luovinnassa seurata Gordonin-Kongon tunnelijatketta.
Suuri Kaikkeus! Täysi-Jacksonini näköpiiri oli nyt ympyrä, jonka säde oli puolitoista normaaliastetta. Joutuisiko Mason milloinkaan sen ahtaaseen piiriin!