Kunpa tunneli olisi ollut valaistu! Mutta tuolla syvyydessä ei kertaakaan kumottanut hohde, joka olisi todennut edes sen, että tosiaankin seurasin vanhaa valtatietä.
Toivottomana hellitin neulaa nähdäkseni maanpinnan aurinkoisen autiuden — ja uusin innoin painauduin jälleen syvyyteen.
Ei valoa, ei ääntä, ei elonmerkkiä missään. Ja neula tärisi jo lähellä läntistä rantaa.
Silloin — avuttomana pintaa lähetessäni — silmiini osui epämääräinen valoaukea. Siellä täällä kumotti fosforihohde, vilahteli liikehtivä ihmisjäsen, ja korvani täyttyi kumean kalskeen kaiulla.
Siinä työskenteli Masonin kuusikymmenmiehinen joukko, murisematta, ääntä päästämättä. Haltioissani katselin sen uutteraa raadantaa.
Vihdoin korvaani osui ääni.
— Tai-Mason! huusi se. — Tai-Mason! Tämä kaari on kyllin vankka, mutta tuo itäinen tuskin kestää painoa. Neljänneksen tonnia —
— Tai-Mason on mennyt, kuului huuto toisaalta, ja senjälkeen epäselvä keskustelu, joka päättyi lyhyeen: — Mena-Loa, minä noudan hänet.
Pinnistin katsettani. Ylhäältä kaarien ja pylväiden välistä laskeutui mies; pimeikössä hän tuokioksi hävisi näkyvistäni, mutta suuren valokehän kupeella hänet jälleen äkkäsin. Kirous! Pääsikö hän puikahtamaan —!
Sormeni vavahteli herkällä neulalla. Mies oli pysähtynyt vähäisen aukon laidalle, ja syvyyteen kiisi pieni valopilkku. Hänen asiansa unohtaen tiukensin neulaa ja tunsin painuvani huimaavaan nieluun, jonka alapäässä kajaste vahveten karkasi vastaani.