— Tai-Mason! huusin itsekseni ja tavoittelin keskitysnappulaa. Mutta samassa äkkäsin laajaotsaisen ystäväni takana Tai-Ree-Kianin kookkaan vartalon. Masonin lempeän ilmeen rinnalla tämän toimenmiehen naama oli suorastaan irvistynyt.
— Tai-Kee, puhut sinä, Tai-Kee, sanoi hän työlästyneesti. — Joka päivä on huulillasi sama vaikerrus. Tai-Kee oli asiallemme jotakin niin kauan, kun toivoimme hänen saavuttavan aseman, missä oli mahdollisuuksia hankkia metallia. Jo hänen kaivokseen jouduttuaan ymmärsin, ettei Tai-Kee meille enää hiventäkään merkinnyt; ja niin ollen on hänen kuolemansa vain todistanut väitteeni, joka ennakolta oli selvä.
— Hän oli suuri henki, Ree-Kian, intti Mason.
— Suuri tahi pieni, Mason, kivahti Ree-Kian sormiellen käsissään soramurusta. — Joka tapauksessa hänen lopullinen kohtalonsa oli sama kuin tämän malmittoman kiven, kun heitän sen tuonne soran sekaan: jo ennen heittämistä se on arvoton.
Mason teki tuskallisen eleen. Käsi otsalla hän tepasteli edestakaisin ja istahti viimein laitteen ääreen, jonka moninainen sekamelska pani minut ajattelemaan kemiallista koepöytää.
— Mutta mistä saamme valkoista metallia! huoahti hän toivottomasti. — Minä uskoin varmasti tähän viimeiseen seokseen, mutta nyt huomaan, että siitä puuttuu päätekijä, voimaa imevä aines. Heliotoolia ei voi millään korvata.
— Koeta vielä kerran.
— Turhaa! Kun olen menettänyt luottamukseni siihen, en enää jaksa päivääkään; hituisella toivolla ahertaisin kymmenen kierrosta. Koneisto on valmis, pohjarakenne kohta samoin. Suuri Kaikkeus! Pintasilauksen saatuamme lennättäisimme ohuen kuoren ilmaan, ja silloin ei enää Tshung-Kingin paahdesuppilo olisi ainoa aurinkovoiman imijä tällä pallolla. —
— Sinua kutsutaan, Mason, keskeytti Ree-Kian kylmästi.
Silloin en enää malttanut itseäni hillitä. Survaisin keskitysnappulaa. Naksahtaen hupeni näköpiiri koneeni mustaksi laataksi, ja sen keskelle odotin Masonin kasvojen sukeltuvan.