Kului pitkä tuokio. Sitten napaus ilmaisi, että joku oli astunut koneeseen.
Ei hiiskahdusta kuulunut.
— Mason! sanoin järeästi. — Kuolema ja kirous! — Tuo vaivainen puoli-Jacksoninne ei salli minun nähdä kasvojasi. Tunnetko minut?
Ei vieläkään vastausta.
— Mason! Ree-Kian! latelin. — Kumpi lienetkin, ei vastauksesi voi asiaa pahentaa. Olen löytänyt rakennuksesi, olen kuunnellut puhettanne ja tahtoisin pistää sanan pari keskusteluunne.
— Kuka olet? sanoi Ree-Kianin ääni.
— No helvetti! Sama, jonka äsken kivenä nurkkaan sinkosit. Tahdon puhutella Masonia.
Huudahdus ilmaisi, että vähemmän kohtelias puheeni oli tehonnut, ja tuossa tuokiossa tuli korvaani Masonin levoton ääni.
— Kuka ystävistä uskaltaa asettaa neulan tälle pisteelle? sanoi se.
— Autiossa tunnelissa ei kukaan vakoile neulan asemaa, Mason, vastasin. — Sinä et tunne kasvojani; no niin, edessäsi on Tai-Kee, ja minulla on sinulle paljon sanottavaa.