Jumalani! Tshung-Kingin voimakeskus ei enää vallinnut tajuntaani: Masonin hirviö oli saattanut sen varjoon. Ja tuntuipa kuin olisi itse aurinko kiirehtinyt keskitaivaalle: niin ahnaasti se tunki tulista katsettaan tuon uuden nähtävyyden valkoiseen metalliin.
Se päivä oli minusta pitempi kuin konsanaan Lunarian yö. Sisäisten silmieni eteen parveili Tshung-Kingin, Lunan, Austrian, Kongon ja muiden Piirien polttojoukot ja niiden taustalla jännityksestä vapiseva kansa, joka sormi polttimella tuijotti tuokion arpomaan tulevaisuuteen.
Eikö Masonin kasvoilta tällä hetkellä veri paennut? Eikö hyökkäykseen valmistautuvan Ree-Kianin kättä hermoväristys puistattanut?
Laskussa riuhtauduin La-Lin hellistä kahleista. Armias Kaikkeus, eikö Mason seisonut tuossa edessäni ja eikö hänen nyökkäyksessään ollut hitunen moitetta!
— Mason! sanoin kuin humalassa hoippuen kontaktin ääreen. — Minä tahdon puhua kanssasi ennen lähtöä —
Kirous! Olinko hullu? Masonhan seisoi ilmielävänä tuossa, piteli päätään, horjahti ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle.
— Tai-Kee! — Niin hän sanoi. — Tai-Kee! — Se tuli kumeana kuin maan alta. — Minä sitä aina aavistin: Ree-Kian on roisto.
— Roisto! kertasin kuulemaani sanaa. Ah! mitä minä höpisinkään. La-Li katsoi minuun kuin kummitukseen.
— Kuulitko jotakin? kysyin.
— En — mutta on kuin täällä olisi ollut jokia. Oliko se suuri henki?