Sanaakaan vastaamatta ryntäsin koneeseen. Tuossa tuokiossa sen neula tärisi tutussa pisteessä. Kuin salama iski katseeni maakuoren läpi Masonin pyhättöön.
Siellä tepasteli yksi ainoa mies. Se ei ollut Mason eikä Ree-Kian; se oli tummahipiäinen olento, jonka kasvoilla paloi toimeliaan kiihkon jäytävä tuli.
Annoin hätäisen merkin.
Mies hyppäsi syrjään ja vilkaisi koneeseen. Toisen merkin jälkeen hänen katseensa avuttomana pälyi pystykäytävään.
Kolmannen merkin raksahdettua hän näytti voittavan pelkonsa, ja näköalan hälvetessä tiesin hänen tarttuneen kontaktiin.
— Toveri! sanoin järeästi. — Missä on Tai-Mason?
Hän viivähti tuokion, ja sillävälin kuului kuin äänekästä epäröintiä.
— Tai-Mason — on poissa, tuli arasti.
— Entä Ree-Kian? Minä tahdon puhutella häntä. — Tai-Ree-Kian on juuri lähtenyt. Aurinko on jo laskenut.
— Hyvä. Siispä hae koneeseen Tai-Mason. Hän ei tietenkään lähde ilmoille.