— Mena-Loa! sanoin. — Sinä tunsit suuren Tai-Joonin. Ketä hän käski sinun totella?
— Oi suuri henki —
— Niin, Mena-Loa. Ja sinä tiedät, että suuri henki milloin tahansa voi häätää sielun ruumiistasi ja määrätä kätesi työn. No niin, sinä tottelet Tai-Ree-Kiania, kunnes minun määräykseni kumoaa hänen — ja siitä hetkestä tottelet vain minua.
— Minä tottelen, oi suuri henki. —
Päästin neulan valloilleen. Mena-Loan käsi oli minun, sen tiesin. Mutta, armias Kaikkeus, milloin ja mihin sitä käyttäisin?
KUUDESKOLMATTA LUKU
Taistelu uudesta voimakeskuksesta
Niitä oli runsaasti kolmesataa siipeä. Arvattavasti ne olivat Kongon joukkoja. Olin aavistanut, että tässä uuden voimakoneen ympärillä ensimmäinen taistelu syttyisi.
Ree-Kian oli siihen varannut parhaimpansa. Siipien kaarteista saattoi nähdä, ettei niitä ohjannut mikään luola-punainen, vaan mies, joka oli siipeensä eläytynyt. Se oli Kongon joukkoa sekin, mutta sen sieluna oli Masonin valioväki.
Sääli oli nähdä sen epätoivoista kamppailua. Auringon jälkilieska vielä tavoitteli zenitiä, itäinen taivas jo uhkasi sysimustalla synkeydellään ja tuossa valon ja varjon suurenmoisessa karkelossa aseeton vartiojoukko kiiti päättömänä kouruna vihollisrintaman ylitse, alitse, editse — valossa välähtäen, varjoa varjona leikaten. Polttajaketjun rynnistäessä keskustaa kohti se äkkiä iski nuolena siipien niskaan, paiskasi painollaan pari kolme kohti maankamaraa — ja tankojen suitsutessa suistui itse samaan armottomaan maaliin.