— Lao-Koo, sanoi hän, — ethän viivy kauan?
— Voin palata piankin. Mutta jos viivyn, en viivy kauempaa kuin että ruumiisi sen ravinnotta kestää. Tahdotko?
— Oi, tahdon. Suutele minua kerran, Lao-Koo. Ja La-Lin kuuma suutelo huulillani vaivuin hänen syleilyynsä — sieluni halatessa pois aineesta, joka ei kyennyt sitä seuraamaan.
Vavistus ensin vastusti sieluni irtautumista. Sitten — hien kihotessa ruumiilleni — tunsin tahtoni pääsevän voitolle.
* * * * *
Mitä? Olinhan kuulevinani ääniä! Tämähän oli suuri Tshung-King, ja ympärillänihän oli liikettä, huminaa, huutoja. Mutta missä kaikki sen valot, sen kemut, sen kuuluisat mässäyksen riemut! Kelmeinä hohtelivat seinät, laatat; lattiat ja laajat soikiot heittivät surullisen kajasteensa aukioille, joissa joskus näki haamuina vilisevän ihmisjoukon, joskus vain kuuli sen pelästyneen huhunnan.
Ah! Sen valot oli sammuttanut sama, joka katkaisi vaunun virran! Nyt sitä valaisi vain valkoisen metallin kuutamoinen hohde.
Vaistoni avulla hain Tai-Jeon palatsia. Tahdoin nähdä suuren Morris-Jeon tässä kurjuuden kaupungissa, tahdoin kuulla hänen äänensä tämän hämmentävän sekasorron keskellä.
— Se on katkennut, osui korvaani. — Tai-Dana toivoo voivansa sen korvata uudella yhdistäjällä.
— Armias Kaikkeus! Ja sillä välin orjat anastavat laitoksen ja polttavat jokikisen miehemme. Tai-Hudson, ilmoita heille, että räjäytämme ilmaan ravintokeskuksen!