Ja tosiaankin tuo viimeinen oli paikallaan. Tai-Dana oli tehnyt ihmeitä. Siipien surinasta sen kuuli, kipinän pitkästä kaaresta sen ymmärsi. Ja silmäys Tshung-Kingin huikaiseviin valoihin totesi, että voimakoneessa oli hirvittävä ylipaine.
Armias Kaikkeus! Onnistuisiko Tai-Maran juoni? Tuokion ajattelin Morris-Jeon ainetta, ja se ajatus minua huikaisi.
Entä Ree-Kian? Voisihan hän paeta auringon edellä!
Silmänräpäyksen ajan minua lohdutti se ajatus. Sitten sen kauhistuen hylkäsin. Miten kävisi silloin suuren yrityksen? Laskuun mennessä Morris-Jeo riistäisi kansalta ravinnon, sulkisi Tshung-Kingin aukot ja laittaisi siivettömän polttotangoston syytämään lieskaa ryntääjiin. Nyt hän sen tekisi, kun tajusi kapinahankkeen laajuuden.
Vavahdin. Sieluani puristi merkillinen tunne. Mitä oli tämä jyrinä? — Eikö se ollut valtavan paukahduksen kaikua?
Silloin sen ymmärsin. Allani häämöitti valoton maa, ja ylhäältä painui vimmatusti kihisevä siipisikermä sitä kohti. Sadatusten helvetillinen kuoro voitti kaiken ennen kuulemani ja sen sieluna ja lähteenä olivat siitä aika-ajoin eroittuvat sanat:
— Aukoille! — Aukoille! — Voimakone on räjähtänyt! — Aukoille! — Aukoille! —
Ja siinä tuokiossa tajusin, ettei tuo järjettömästi ämpyilevä lauma koskaan aukkoihin ehtisi. Ylhäältä, auringon kilosta, oli Ree-Kianin armeija kahtena uhkaavana pilvenä alkanut painua sen kimppuun.
Minun hetkeni oli tullut.
Ree-Kianin läntisen sivustan hipaistessa maan pintaa oli hänen siipensä jättäytynyt joukon jälkeen.