— Polttakaa! tärisi hänen huutonsa. — Polttakaa kaikki!
Siilon ei minua enää huolettanut hänen putoamisensa vaara. Silmänräpäyksen ajan sitä toivoinkin. Mutta sitten tajusin, ettei ruumiiton henkeni olisi kyennyt hallitsemaan hurjistunutta joukkoa.
— Ree-Kian! sanoin äkkiä. — Tshung-King on jo voitettu. Peruuta polttokäsky!
Hänen kätensä vavahti, ja siipi menetti tuokioksi tasapainonsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, parin miehenmitan päässä maasta, hän oli jälleen koneensa herra ja kiroten hän pakotti sen nousuun.
— Kuka käskee minua? murisi hän ikeniensä lomasta. — Jos se olet sinä, Masonin irtautunut henki, niin tiedä, että elämä kerta kaikkiaan on sellainen. Sinä olit nero ja sinä voit olla levollinen tietäessäsi tehneesi tehtäväsi; mutta sinä tiedät myöskin, ettei sinusta koskaan olisi voinut tulla hallitsijaa. Siihen olit liian pehmeä —
— Vaikene, Ree-Kian! katkaisin järeästi. — Minä olen Tai-Kee, ja ennen laskua olen ainoa käskijä. Käske takaisin väkesi! Tshung-King on voitettu! Voittaja ei murhaa!
— Lunarian sokeus! — Enkö minä ole Tai-Jeo! kirosi Ree-Kian. — Toverit! Tai-Kian-Jeo on käskenyt —
— Ree-Kian! Pysyttele alhaalla! tiuskasin hänen yrittäessään joukkojensa perään. — Kautta Kaikkeuden, muuten voi koneesi pudotessaan murskata sinut! Sinä et tahdo minua totella; no niin, totelkoon siis aineesi henkeni pakotusta.
Kuulinko kirahduksen? Keskitin koko voimani määrättömään kiukkuun. Tuolla jännitetyllä kädellä tahdoin pidellä pystyohjaajaa, noilla raakuutta säihkyvillä silmillä seurata joukkojen etenemistä.
Ah! Eikö kone leiskahtanut nurinniskoin! Eikö nuolujen punaama taivas tuolla uhaten syöksynyt vastaani!. Tuon uppiniskaisen puudunnan noissa voimakkaissa käsivarsissa täytyi laueta.