— Oi henki, sanoi hän katkerasti, — aukolle ehdittyämme on Tshung-Kingin sora syöksyvä niskaamme. Olemme vielä kolmentoista asteen päässä.
— Sitä suurempi syy kiirehtiä, Tai-Maon. Heidän kasvonsa vääristyivät, ja koneen kiihtyvä surina näytti tärisyttävän niiden hermoja.
— Valvojat! sanoin pahaa aavistaen. — Kuka on antanut siitä määräyksen ja kenelle? Sinä sen tiedät, Tai-Leon!
— Morris-Jeo, änkytti hän painautuen Tai-Wang-Hangin vapisevan lihamassan turviin. — Tai-Maran on se tehtävä, kun kaikki toivo on mennyttä.
Tunsin sielussani värinän, joka pakotti hien lainatun ruumiini iholle.
— Tai-Leon! — Tai-Maon! — Sallitteko tätä? kirkaisi Morris-Jeon kaukainen ääni.
— Oi suuri Tai-Jeo —, ulisi Tai-Leon.
— Tai-Jeo on edessäsi! keskeytin. — Ja niin totta kuin tämä Tai-Jeo kahlitsee Morrisin aineen ja hengen, on se myöskin rusentava teidät, jollette hänen tahtoaan tottele!
Se näytti sammuttaneen heidän silmiensäkin kiihkon. Vajaan neljänneshetken kuluttua matkanmittaaja saavutti Tshung-Kingin pyöriön, ja vauhdin hiljetessä vaunu luisui pääaukioon.
— Nyt! sanoin takanamme hohtavaa läikkää osoittaen. — Ylös Tshung-Kingiin! Tai-Maon, avaa tie!