Pimeästä käytävästä tulvahti vastaani juokseva polttajaparvi.
— Tai-Jeo! — Tai-Jeo! kuulin siitä ääniä. — Oi suuri Tai-Jeo! — Lanka on jo sytytetty!
— Missä? — Missä?
Ja silloin näin sen sokkelon perällä maata matelevan. Vähäisenä kipinänä se koukerteli edelläni. Ponnistin viimeisen voimani ja heittäydyin koko painollani sen yli.
Pääni oli jysähtänyt seinään, ja samassa tuokiossa luikersi kipinä sen rakoon.
— Joo-Kee! — Joo-Kee! — Pelasta minun ruumiini! huusi jostakin Morris-Jeon ääni. — Joo-Kee! - Joo-Kee! — Juokse takaisin, juokse — ja sinä saat olla ainoa Tai-Jeo! —
Minua nauratti. Edessäni oli revähtänyt tulinen kita ja sen sylky lennätti ruumiini hirvittävään pinteeseen. Jyrinän särkiessä korvakalvoa olin kuulevinani yhä Morris-Jeon ruikutuksen. Ja sen itkunsekaiseen sadatukseen menetin tajuntani. —
KOLMASKYMMENES LUKU
Suuri Kaikkeus
Oli kuin tuskallisen kuoleman unhosta elämä olisi jälleen vilkuttanut. Miten se oli käynyt, sitä ei muistini jaksanut selostaa. Tiesin, että Morris-Jeon sadattelun ja nykyisyyden välillä oli aukko ja että sieluni näiden sekuntien ajalla oli vaistomaisesti suorittanut tehtävän, jonka tajunnan viimeinen pilkahdus sille oli antanut.