Olin omassa aineessani. Silmiini tuijottivat La-Lin silmät ja hänen takanaan vilahteli vimmatusti tempoileva ihmissikermä. Jotakin höpisivät La-Lin huulet ja jotakin äänteli tuo rimpuileva joukko. Näin miehen peräytyvän verissä päin, näin nyrkin heilahtavan kauhuisten kasvojen yllä.
Ja silloin sen tajusin.
Ah, miten ruumiini kangisteli! — Miten käteni voimatonna väänteli! Ja miten verkkaisesti La-Lin sormet suoniani verryttelivät.
— Lao-Koo! — Lao-Koo! — Nouse! hoputti tuo helähtelevä ääni, ja epätoivoisesti huitoileva hirviö uhkasi viskautua meitä kohti. Jokin sen lukemattomista raajoista kosketti jalkaani, ja siinä silmänräpäyksessä tiesin, että minun täytyi nousta.
— Rai-Sun! huusin hätäisesti sikermää silmäten. — Lyö ne takaisin!
Ja oikein tietämättä, mikä oli tappelun tarkoitus, viskauduin joukkoon ja iskin nyrkkini sinne, missä valkoinen naama milloinkin vilahti.
— Tai-Jeo! — Tai-Jeo! ulvoi kymmenen suuta, ja vaunun laidalta pääsi esille korviasärkevä säestys.
— Takaisin! huusin raivoisasti sikermän halkaisten ja koko painollani viskautuen ahdistajain parveen. — Armias Kaikkeus! Jollei teitä vavistanut tarpeeksi Tai-Kee-Jeon henki, on hänen nyrkkinsä karistava viimeisen uhman teidän jäsenistänne! Rai-Sun, onko heitä paljonkin? Minun jäseneni ovat tosiaankin liikunnon tarpeessa.
Mutta sikermä oli hajonnut. Puolet sen miehistä makasi maassa, ja toinen puoli oli linkuttanut vaunun valopiirin ulkopuolelle. Pyörryksiin kirkunutta elävää nuijaani yhä heiluttaen ryntäsin Rai-Sunin väen riemuitessa ulos pimeään.
Silloin minut pysäytti terävä ääni.