— Lao-Koo! sanoi se. — Anna heidän olla. Meitä oli viisikymmentä, ja puolet heistä ei enää juokse.
— Tai-Mara! huudahdin tempaisten hänet heijastajan valoon.
— Sama, hymyili hänen suupielensä. — Minusta on yhdentekevää, kuka tuolla ylhäällä hallitsee. Mutta jos mielit kalloni halkaista, niin muista, että minulla sitä ennen on sinulle jotakin sanomista.
Kysymys pyöri kielelläni, mutta sen häivytti voimakkaampi tunne.
— Rai-Sun! — La-Li! huusin. — Pian nostolaitteelle!
— Me sieltä juuri surmaa pakenimme, virkahti Tai-Mara. — Ja jos miehesi olisimme voittaneet, olisimme vaunullasi jo matkalla Lunaan. Jollei päähäni olisi pälkähtänyt vielä kerran nousta tuonne ylös, ollakseni edes hetken Tshung-Kingin herra.
La-Lin pää oli painautunut kainalooni, ja Rai-Sunin pieni joukko kävi piiriin ympärillemme.
— Tai-Mara! sanoin ylpeästi. — Nyt sen sijaan seuraat minua sinne.
Mutta kun pystykäytävän yläpäässä astuimme hissistä, huokui vastaani kaamea kolkkouden tunne. Ahtaan käytävän ilma oli tomuhiukkasien kyllästämä, ja muutamat harvat ihmisolennot lipuivat siinä kuin vialliset siivet sakeassa sumussa. Ja kymmenisen miehenmitan päässä pohjoiseen törötti soran ja silattujen seinälaattojen mieltämasentava röykkiö.
— Tai-Mara! sanoin silloin. — Ihaile kättesi työtä! Miten monen tuhannen huulet tuon vyöryn sisässä ovatkaan vääntyneet nimesi kirontaan!