Ah! See-Sean sydän ei enää sykkinyt. La-Lin silmä ei enää hymyillyt. Askeleen päässä Tai-Suanin kasvot autuain ilmein hipoivat Rai-Sunin ruskeata korvaa. Ja elottoman ihmis-sikermän keskeltä vain yksi ainoa silmäpari vastasi hurjaan katseeseeni.
— Tai-Juang! sanoin hyökäten hänen luoksensa. — Tai-Juang!
Mutta ponnistus oli ollut ylivoimainen. Rintaani ahdisti. Minä lysähdin läähättäen putkiston juurelle.
— Tai-Jeo! — Katso! inisi korvassani.
Itäisellä taivaalla sankka pilvi loimotti veripunaisessa lieskassa, ja tukehduttava kuumuus huokui kuolemaa putkiston aukoista.
— Se nousee! läähätin. — Tuoko on auringon terä? Ah! eikö tuolla lännestä lähene tumma viiru?
— Austrian joukko, äännähti Tai-Juang. — Kaikkeus suokoon —
Ja juuri kun aavistus jähmeänä iskihe tajuntaani, kuulin Tai-Juangin nauravan.
— Gordonin on mennyt. Ontarion suistui äsken alas. Ja Lunan lentue levännee Pienen Veden kuivuneella pohjalla. — Ja jälleen pieni naurahdus. — Parempi niin. Joka tapauksessa on varmaa, ettemme paistu auringon hiilloksessa: tuhannen peninkulman päässä siitä olemme jo höyrynä — mekin —
Silloin jokin sisimmässäni tuntui ratkeavan. Ponnistauduin seisoalleni, pullistutin keuhkoni kyllästetyllä ilmalla ja kohotin nyrkkini rakkaimpaini ruumiitten yli kohti korkeutta.