Silloin kuulin jälleen Rai-Sunin äännähdyksen.
— Orja Lao-Koo on loukannut suurta Tai-Morris-Jeoa, puhui hän valittavalla äänellä. — Orja Lao-Koo on palvellut Tai-Joonia —
— Rai-Sun! ärähti Tai-Hudson toisten liikehtiessä. — Suuri Neuvosto ei ole käskenyt sinua puhumaan.
— Olet oikeassa, oi suuri Tai-Hudson. Suuren Neuvoston edessä minun tulisi vaieta. Mutta suuren Tai-Jeon kuudennen osaston vaanijana olisin viettänyt turhaan nämä kaksi toimettomuuden kierrosta, ellen näkisi tuon viheliäisen orjan höyrysuhahdusta tai hänen ruumistaan auringon kärventämänä. Oi suuri Neuvosto —
— Tai-Hudson! Minä en salli punaisen puhua! huusi pullea mies naisen hieroessa hänen korvallisiaan.
— Enkä minä, säesti Tai-Simon. Katsokaa! Luulisi orja Lao-Koon tahtovan tukkia hänen suunsa.
Vavahdin. Nyt vasta huomasin, että yhä tuijotin Rai-Suniin. Hänen äänensä, hänen kasvojensa ilme, hänen kostoa uhkuvat sanansa muistuttivat minulle, että hänen vanha äitinsä vielä virui kaivoksissa. Olisiko hän langennut kiusaukseen, vai oliko tämä teeskentelyä? Suuri armias Kaikkeus, miksei hän suonut minulle katsettakaan!
— Kautta Avaruuden, Tai-Hudson, nauroi pullea mies vartijain kiskoessa valittelevaa Rai-Sunia taemma, — antakaamme orjan ja vaanijan tässä edessämme selvittää välinsä. Se virkistäisi sielua. Meillä on tänään raskas tehtävä: Tai-Simon vaatii kaksikymmentä orjaa Lunariaan ja suuren Tai-Jeon naiselassa on neljä tyhjää verkkoa.
— Vaiti! Vaiti! leikkasi äkkiä ilmaa eriskummainen ääni.
Pullea mies keskeytti naurunsa ja loikkasi seisoalleen. Silmänräpäyksessä toiset viisi olivat seuranneet hänen esimerkkiään, ja naikkonen makasi suullaan miesten jalkojen juuressa.