»Mutta jos tuuli vain puhaltaa ja puhaltaa?»
»Silloin… no niin, silloin tiedät, mitä tapahtuu.»
Poika vaikeni. Tässä voi olla kysymys ainoastaan joko pelastuksesta tai perikadosta, mutta hänen sydämensä halusi vielä jotain kolmatta mahdollisuutta, jotain tuntematonta, käsittämätöntä, jotain ihmettä, sillä juuri puhjenneelle elämälle on kuolema aivan uskomaton…
Kamala jäälautta liukui edelleen, meri pauhasi ja alkoi kuluttaa sen reunoja. Pala palalta kiskoutui irti, liukui mukana ja hankautui sen ison lautan reunoja vastaan, jolla kalastajat olivat. Äkkiä ilmaantui kapea harmaanvihreä rako, joka levisi ja kasvoi, eroittaen molemmat Zubukit, Stuhren ja Skapannin toisista tovereista. Molemmilta puolin kuului huuto, miehet huitoivat käsillään toisilleen ja juoksentelivat kuin häirityt muurahaiset jääkappalten reunoja pitkin sinne tänne. Vanha Zubuk aikoi hypätä mereen, mutta poika esti hänet siitä, pidellen hänestä kiinni. Molempien jääkappalten väli suureni nopeaan, ja vihdoin oli uiminen toiselta kappaleelta toiselle aivan mahdoton.
»Se oli heidän loppunsa», sanoi Grünthal. »Ei palaakaan ravintoa. Sääliksi käy Skapann… Keskelle! Enemmän keskelle! Ja pysytelkäämme yhdessä.»
Ääneti tottelivat kalastajat ja kulkivat jäälautan keskustaa kohti.
Kun he olivat seisahtuneet, katselivat he kauan ääneti levottomin silmin pilviä, jotka hulmusivat kuin harmaat lakanat, tai seurasivat aaltojen lakkaamatonta taistelua, joka täytti ilman heidän ympärillään sihinällä ja rätinällä. Vähitellen suli tässä yksitoikkoisuudessa taas heidän jäykkyytensä, ja siellä täällä lähekkäin seisovat jo vaihtoivat jonkun sanankin.
»Skapannia käy sääli», sanoi Janis vanhalle Daudalle, isälleen, »sääli miestä, tuskin viittä kuukautta naimisissa.»
Vanhus huokasi.
»Vanha Zubuk… niin, hänestä ei niinkään väliä… hänen aikansa oli jo ohi. Samaten Ludiksen. Ei hänestä olisi mitään enää tullut… Mutta Stuhre, tuo säästäväinen tunnollinen ihminen… joka koko elämänsä rehellisesti ja vaivalla… ja nyt… täten…»