Vanha Dauda ei puhunut mitään. Mitäpä hyödytti toisten kurjuutta kuvailla, kun itseään odotti sama kohtalo. Hän katsahti poikaansa ja hänen huulensa vapisivat.
»Äiti aikoi vastaanottaa meidät tänä iltana lämmitetyllä hapankaalilla», sanoi hän. »Mutta nyt kai hän jo tämän tietää…»
Janis nyökäytti päätään. Isä puristi silmänsä kiinni ja painoi vielä toista etusormellaan, mutta ei voinut sittenkään estää paria kyyneltä putoamasta valkealle parralleen.
»Niin, hän sen kyllä nyt jo tietää», toisti hän. »Mitähän mahtanee sanoa, kun me molemmat… molemmat… Olisitpa sinä edes jäänyt kotiin. Itsestäni en puhu… eikä hänkään… Mutta sinusta… Sinähän olit hänen…»
Hänen turvonneet silmänsä sulkeutuivat jälleen ja hänen suupielensä vavahti.
Janis puri hampaansa yhteen. Ei mikään kohota ja samalla haavoita meitä niin syvästi kuin toisten suru meidän kohtalostamme.
»Ei», sanoi hän tukahutetusti, »älä vielä puhu tuolla tavoin, kyllä me vielä kaikki saavumme onnellisesti rantaan.»
»Niin, niin tietysti, samaten kuin ne kymmenen tahi yksitoista silloin.
Nythän meitäkin on enää vain kymmenen jäljellä.»
Illemmällä kutsui Grünthal joukon koolle kysyen, eikö heidän ole nälkä. Hän puhui taas samalla luottavalla äänellä kuin ennenkin. Kalastajien masentunut mieli virkistyi, ja he tunsivat kiitollisuutta puhujaa kohtaan. Skrastinsch vastasi kaikkien puolesta, että he kyllä ovat nälkäisiä, mutta mitä syödä? Kalat ovat raakoja ja hevoset vielä elossa.
»Aloittakaamme kaloista», sanoi Grünthal. »Kattilaa ei ole. Mutta minä olen tuuminut, että meidän täytyy keittää kalat lakissa. Minä annan omani sitä varten.»