Pihalla seisoi hänen nuori, kaunis vaimonsa ja katsoi metsään päin.
»Metsä palaa?» huusi hän miehelleen, puoleksi kysyen, puoleksi vakuuttaen.
»Metsä palaa», toisti Andrikson. »Missä rengit ovat? Pian! Ja palvelustytöt ja kaikki!»
»Mitä kaikki? Tuleeko kaikkien…? Mutta Jahn, minkä näköinen sinä olet! Mikä sinua vaivaa?»
»Missä väki on? Missä he ovat?»
»Tietysti pellolla! Antaa toki palaa. Kyllä se sammutetaan. Herralla on kylliksi metsää… Juosta tuolla tavalla! Olisit mieluummin etsinyt lapsia, kuin juossut tuolla tavalla.»
»Etsinyt lapsia? Missä lapset sitten ovat? Eivätkö ole kotona?»
»Eivät. He lähtivät marjaan. Minua niin peloittaa. Kahrlilla on joskus tulitikkuja taskussaan. Kunpa vain lapset eivät olisi tehneet mitään pahoja metsässä.»
»Ovatko lapset menneet metsään?» huudahti Andrikson, ja hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi kiskonut sydäntä hänen rinnastaan.
»Minne he sitten olisivat menneet, hehän menivät marjoja poimimaan», vastasi emäntä. »Oi Jumalani, Jumalani.»