Nälkä tuli yhä tuntuvammaksi. Andrikson kumartui ottamaan pari mustikkaa tien viereltä, mutta ne olivat hienon tomun peitossa ja hän antoi niiden olla. Hänen alakuloisuutensa kasvoi, tukahutetun katumuksen tunne katkeroitti häntä yhä enemmän ja hän tuli yhä enemmän epäoikeuden mukaiseksi kreiviä kohtaan. Yhtäkkiä hän ajatteli: »Jospa voisin kostaa hänelle!»
Mutta se oli mahdotonta. Kreivi oli liian varmassa ja korkeassa asemassa, hän ei voisi mitenkään kreiviä tuntuvasti vahingoittaa.
Saapuessaan laajan aukeaman luo, joka oli tiestä vasemmalla, pysähtyi Andrikson. Mitäpä jos seuraisi poikavuosien tapoja ja kävisi kuivettuneen pähkinäpensaan takaa katsomassa, olisiko siellä vielä vadelmapensas?
Tahi tuolla, tuon harvalatvaisen männyn luona, jolla oli niin omituisen käpertynyt oksa? Mutta mitä tuo on? Savupilvi nousi äkkiä männyn luota, Andrikson kuuli, miten tuli räiskyi, ja näki, miten mies hyppäsi maasta ylös, juoksi vähän pitemmälle, leikkasi pitkän pähkinäoksan, juoksi takaisin ja löi maata vimmatusti. Savu laajeni, ja mies työskenteli yhä kiivaammin.
Kuin näkymättömän voiman vetämänä, kiiruhti. Andrikson oikealle, tien yli metsään ja kätkeytyi puiden taa. Hän ei mistään hinnasta tahtonut tulla huomatuksi ja huudetuksi apuun. Ellei miehen onnistuisi sammuttaa tulta, niin palakoon koko metsä. Kostakoon tuli Andriksonin puolesta!… Jännitetyllä mielenkiinnolla seurasi isäntä taistelua. Liekki näytti leikkivän miehen kanssa. Väliin leimusi se hänen jalkojensa juuressa, väliin taas monen askeleen päässä hänestä. Mies juoksi edes takaisin, oikeaan, vasempaan ja oli lopuksi sananmukaisesti vitsallaan piessyt tulen sammuksiin. Hien vuotaessa seisoi hän keskellä ruskeanmustaa saarta ja tarkasteli ympäristöään, vieläkö jossain leimahtaisi. Mutta tuli oli sammunut. Kun hän oli odottanut vielä hetkisen, sylkäisi hän, veti piipun esiin, sytytti sen, sammutti tulitikun sormillaan ja lähti menemään sitä tietä, jota Andrikson oli tullut.
Liikkumattomana tuijotti Andrikson palanutta paikkaa. Eikö tuolla jossain ollut pientä liekkiä huomattavissa ruskean reunan luona? Ei, kaikki tarkastus ja odottaminen oli turhaa. Varovasti lähestyi Andrikson tietä ja astui kiireesti sen poikki, palopaikkaa kohti. Sieltä täytyi löytyä kipinä! Sattuma oli osoittanut hänelle, miten kreivin kovuus voisi tulla kostetuksi. Andrikson voisi kostaa, joutumatta itse vähimmällekään vaaralle alttiiksi. Mies, joka juuri oli mennyt matkaansa, asui kartanossa, söi kreivin armoleipää ja kokosi taloon kesällä marjoja ja sieniä. Hän vei vaatteissaan palaneen ruohon vahvan, läpitunkevan hajun. Tämä haju kohdistaisi epäilykset heti häneen ja vanhus ei varmaankaan kieltäisi, sillä tuli oli syttynyt vastoin hänen tahtoaan ja hän oli tunnollisesti koettanut tukahuttaa sitä… Andrikson kyykistyi, haki tulitikkulaatikkonsa esiin, sytytti kolme tikkua yhtaikaa, sytytti kuivan ruohon palamaan ja heitti tulitikut kauas luotaan. Molemmissa paikoissa leimahti tuli, ja Andrikson kiiruhti jälleen tien yli takaisin metsään.
Hän tahtoi paeta kauemmaksi, mutta vastustamaton voima sai hänet kääntämään silmänsä aukeamaan päin. Hänen täytyi nähdä, miten keltainen piru synnytti yhä useampia keltaisia, punaisia ja sinertäviä pikku piruja, jotka yhä nopeammin liitelivät, ryömivät, lensivät eteenpäin. Suoraan eteenpäin, oikealle, vasemmalle kiemurtelivat ne, aikaansaaden yhä äänekkäämmän suhinan ja rätinän. Linnut lähtivät lentoon, varikset rääkyivät, jänis juoksi läheltä pitkin loikkauksin pois päin. Pian oli koko aukeama savun ja liekkien peittämänä. Heikko, tuskin tuntuva ilmanveto määräsi tulelle suunnan. Se kulki aukeaman yli puita kohti. Jos koko metsä palaisi! Sitähän hän oli tahtonutkin, tätä toivoen hän oli heittänyt tulen kuivaan ruohoon… Jottako koko metsä palaisi? Oliko hän todellakin sitä tahtonut? Koko metsä — viisitoista neliövirstaa ihania mäntyjä! Koko metsä? Miten kamalaa! Kuka voisi nähdä koko metsän palavan? Ei, sitä ei Andrikson ollut tarkoittanut! Hän oli vaan tahtonut pelästyttää kreiviä, hän oli tahtonut antaa kreivin kokea, miltä tuntuu, kun syyttömänä saa kärsiä. Mutta koko metsä — oi, eihän se voisikaan tapahtua! Sillä tuolla puiden takana, aivan vastapäätä aukeamaa oli sirpin muotoinen järvi, sen veteen palo kyllä sammuisi!
Mutta jos tuli kiertäisikin järven molemmat päät! Se laajeni niin uskomattomalla nopeudella! Nyt oli se jo saavuttanut aukeaman keskustan, jo leimahti nuori näreikkö tuolla takana sihisten tuleen ja nyt — nyt tarttui keltainen piru kauhealla suhinalla suuriin mäntyihin! Ääretön kauhu valtasi Andriksonin. Mitä hän olikaan tehnyt? Mitä metsä oli tehnyt hänelle, kun hän antoi sen tuhon valtaan, — tuo ihana, suuri metsä? Ja kreivi? Oliko hän todella ollut niin huono, että häntä täytyi rangaista hävittämällä koko metsän?
Mutta tuli valtasi yhä laajempia aloja. Jäisikö Andrikson katsomaan, miten metsä joutuisi koko laajuudessaan tulen valtaan? Eikö ollut pelastamisen mahdollisuutta? Kenen kautta? Hänen itsensä kautta — toisten avulla! Miten, tuliko hänen huutaa väkeä apuun vihollista vastaan, jonka hän itse oli manannut esiin? Jos hän tekisi sen, lankeaisi epäluulo vielä vähemmin hänen päälleen… Lähin ihmisasunto oli hänen talonsa. Siis sinne! Kunhan ei vaan olisi jo liian myöhäistä!… Hän lähti eteenpäin, kiiruhtaen, juosten. Pian olivat viimeisetkin puut metsässä hänen takanaan ja kesäpäivän helle ympäröi hänet jälleen. Hän ei välittänyt siitä, vaan juoksi eteenpäin. Veri tykytti hänen ohimoissaan, kuin tahtoisi se halkaista hänen päänsä, kova paino tunki silmät melkein ulos kuopistaan, mutta hän ei hiljentänyt vauhtiaan. Talonsa läheisyydessä hän kompastui nyrkin kokoiseen kiveen ja kaatui. Painaen kasvonsa kuihtuneeseen, lämpimään ruohoon, tuumi hän: »Palakoon. Nyt minusta kaikki on yhdentekevää. Minä olen kuitenkin mennyttä miestä… »Hetken kuluttua palasi hänen tarmonsa kuitenkin, hän nousi istumaan ja katsoi metsään päin. Valkea, hyvin leveä savupilvi nousi sieltä. Andrikson hypähti ylös. »Isä Jumala», rukoili hän, »älä anna tulen päästä järven yli! Herra Jumala! Herra Jumala!» Sitten koetti hän päästä eteenpäin.
Vihdoin oli talo saavutettu.