Andriksonin kookas vartalo tuntui hiukan pienentyvän. Hän heitti kreiviin kuolemaan haavoitetun katseen ja sanoi tukahutetulla äänellä:
»Herra kreivi, siis olen ja pysyn teidän silmissänne varkaana! Hyvä. Asettakaa minut sitten myös oikeuteen. Nuo pari sataa ruplaa eivät minua vielä vie mierontielle. Menkööt nekin sinne, minne niin monet sadat ennenkin ovat menneet. Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi.»
Kreivi sulki hetkeksi silmänsä, nosti vähän päätään ja loi puhujaan katseen, joka sanoi selvään:
»Maan mato!» Ei mikään kylmennä toista ihmistä toista kohtaan niin kuin hyvyyden ylimielinen hylkääminen.
»Kuten tahdotte, Andrikson», vastasi hän virallisesti ja lähti arvokkain askelin ruokasalista. Mutta ajatuksissaan toisti hän Andriksonin sanoja: »Minne niin monet muut sadat ovat menneet… Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi… No, kyllä minä hänet…!»
Kreivi istuutui jälleen ottaen sanomalehden käteensä. Mutta hän ei nähnyt siinä muuta kuin sanat: »Minne niin monet sadat jo ovat menneet… Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi…» Kiivaasti painoi hän soittokelloa ja käski sisäänkiiruhtavan palvelijan kutsua metsänvartijan.
Tällä välin oli Andrikson lähtenyt ruokasalista, ottanut käytävästä lakkinsa ja astunut ulos kesäpäivän helteeseen. Hän oli niin täynnä katkeraa vihaa, ettei ollenkaan välittänyt minne meni. Vasta kun vahva pihkan tuoksu ja siedettävämpi ilma ympäröi hänet, huomasi hän, että oli Balteserin metsässä ja matkalla kotiin. Kuljettuaan pitkän matkaa solakoiden, korkeiden kuusien varjossa, istuutui hän tien viereen kannolle.
Tällaista siis oli tuo kreivin paljon kehuttu hyvyys… Kolmesataa ruplaa… Varas… Häntä, vanhan Andriksonin poikaa, rangaistiin varkaana… Häntä ei uskottu… Hän vannoi, eikä häntä uskottu! Ei, se ei voinut olla niin. Asiahan oli niin selvä. Mutta kreivi tahtoi rahaa, siinä se! Hän kätkeytyi uskomattomuuden taa, saadakseen nuo sata ruplaa. Rikas ei koskaan saa kyllikseen. Oi, onhan niin helppo sanoa: »Andrikson, olet rikkonut lakia vastaan», kun ei tahtonut kuulla oman sydämensä lakia.
Hän nousi ja lähti eteenpäin. Mielenliikutuksestaan huolimatta tunsi hän nälkää. Hän muisti, että vaimonsa oli tarjonnut hänelle juustoa ja että hän oli unohtanut pistää sekä sen että piipun taskuunsa, ja vielä muisti hän, miten vaimo oli häntä varoittanut kiihtymästä ja miten hän vakuuttavasti oli sanonut, ettei vaimon tarvitse olla levoton, sillä kaikki kävisi kyllä hyvin. Mitä hän nyt sanoisi? Eikö hän ollut kiihtynyt? Eikö olisi ollut parempi tyytyä ja maksaa? Hänelle muistui mieleen sananlasku: »Vältä riitaa vahvemman kanssa ja oikeuden käyntiä rikkaan kanssa.» Eikö tuota kaikkea vielä voisi parantaa? Ei, nyt oli jo liian myöhäistä. Hän oli kovasti ärsyttänyt kreiviä, vastustaessaan häntä itsetietoisena ja sitä, sen hän tunsi, ei kreivi antaisi hänelle anteeksi. Ja vaikka kreivi olisikin myöntyväinen anteeksiantoon — ei hän voisi sitä kuitenkaan pyytää! Sehän olisi samaa kuin myöntää olevansa väärässä, eikä hän ollut väärässä. Ei ollenkaan… Ei, tahi oikeammin niin paljon väärässä kuin se, joka käy hakemassa kotiin kadonneen lampaansa naapurin tallista, naapurin ollessa siitä tietämätön. Niin, juuri niin se oli. Andriksonia harmitti, ettei hän ollut huomannut kreivin läsnäollessa tätä kaunista vertausta… Mutta voisihan hän sen vielä oikeudessa tuoda esiin. Se ei kylläkään enää mitään auttanut; kreivi ei häntä silloin kuullut ja laki tuomitsi hänelle kaikesta huolimatta… kolmesataa ruplaa… Se on sittenkin aika suuri summa. Ja kun oikein ajatteli, niin ei hän ottanut sitä yksinomaan omasta taskustaan, vaan se oli samalla vähennys vaimon ja lasten osuudesta… Sanomaton katkeruus valtasi Andriksonin, syöpyvä katkeruus, joka syntyy, kun ihminen tunnustamatta sitä itselleen, on itsensä kanssa piilosilla ja sekottaa tehdyn vääryyden kärsityn vääryyden kanssa.
Aurinko paistoi puiden lomitse, pihka tuoksui, aika ajoin kuului linnun viserrys. Virstojen laajuudelle ulottui metsä. Se ympäröi soita, lampia ja yhden järven, jolla oli merkillinen sirpin muoto, sekä suuria, kuivan ruohon, kanervan ja pähkinäpensaiden peittämiä aukeamia. Andrikson tunsi metsän hyvin. Poikasena hän oli usein käyskennellyt siellä marja-aikoina. Klauzenin aluehan oli tässä aivan lähellä. Nyt oli mustikoiden ja vadelmien aika ja hänen lapsensa kulkivat nyt vuorostaan tuttuja paikkoja.