»Armollinen herra kreivi pitää minua siis todella varkaana?» sanoi hän tukahdetun vapisevalla äänellä.
»Kuulettehan hinnan!» huusi kreivi pidätetyllä vihalla. »Minä en rankaise teitä varkaana. Minä pidän teitä ostajana. Te ostatte minulta tammet.»
»Armollinen herra kreivi, miten voin ostaa jotain, jonka olen itseltäni ottanut. Joko minulla oli oikeus hakata rungot, ja silloin en tarvitse maksaa niistä mitään, tahi minulla ei ollut oikeutta niihin ja silloin minä olen varas.»
Kreivi kulki ruokasalissa kaksi kertaa vasempaan ja kaksi kertaa oikeaan ja jäi sitten taas kaapin luo seisomaan tarttuen vasemman kätensä hoikilla sormilla kaapin kiiltävään, vilpoiseen reunaan.
»Kuulkaapa nyt, Andrikson, nyt minun täytyy puhua teidän kanssanne niin, että te ymmärrätte minut. En voi pitää teitä niin tyhmänä, ettette ymmärtäisi mitä olette tehnyt. Te asetutte tahallanne minua vastaan, luulotellun oikeuden nimessä. Te tiedätte aivan hyvin, että isänne sai hakkaamisluvan ainoastaan yhdeksi kertaa, eikä ainiaaksi. Jos isänne on antanut tämän tilaisuuden mennä ohi käyttämättä sitä, niin on hän myös silloin menettänyt oikeutensa. Mistään oikeudesta, jonka te olisitte perinyt, ei siis voi olla kysymystä. Te olette toiminut lakia vastaan, ja jos en minä vedä teitä oikeuteen siitä, saatte kiittää hyvyyttäni eikä mitään muuta.»
Andriksonin kasvoilla vapisi jotain, toistuen salaman nopeudella, hän risti kätensä ja hieroi peukaloitaan yhteen. Sitten sanoi hän syvästi liikutettuna:
»Armollinen herra kreivi ei vie minua oikeuteen, mutta halventaa minua siitä huolimatta. Tiedän kyllä, että laki on minua vastaan. Se on tehty kaikkia varten, eikä sitä voida lukea tänään näin ja huomenna toisin. Sen täytyy siis olla minua vastaan. Mutta herra kreivin ei tarvitse olla minua vastaan. Herra kreivi voi tätä tapausta varten laatia itse lain. Olenko syyllinen vai en herra kreivin mielestä. Herra kreivi sanoo, että olen syyllinen. Armollinen herra ei usko, mitä minä olen kertonut, muuten ei minun tarvitsisi maksaa mitään. Mitä minun on tehtävä? Voin vain vakuuttaa, että isäni oli rehellinen mies ja että en ole perinyt ainoatakaan kolikkoa väärää omaisuutta… ja… voin sen teille vannoa, että olen puhunut teille totuuden. Minä tiesin, että varastan, mutta minä uskoin ja uskon yhä vieläkin, että olen varastanut itseltäni. Sillä isäni ei ole säästänyt tammia kenellekään vieraalle — ei teille eikä muille, — vaan yksistään minulle tammet, jotka jo aikoja sitten muuten olisivat tulleet poltetuiksi tuhaksi ja tomuksi.»
Kreivi kääntyi, astui ikkunan luo ja katseli kukkapenkkiä, jossa kasvoi hehkuvan punaisia pelargooneja. Ihmisen äänessä on sointu, joka niin pian kuin sitä käyttää, pakoittaa uskomaan. Tässä äänilajissa oli Andrikson puhunut. Kreivi oli varma. Mutta saisiko hän myöntää tätä? Mikä olisi seuraus, jos Andriksonin teko jäisi kokonaan rankaisematta? Toiset isännät haaskaisivat metsiään ja vedoten Andriksoniin vaatisivat he samanlaista lempeyttä. Loppumaton sarja riitoja ja lainrikkomisia häämöitti jo kreivin silmissä. Vai tuliko hänen antaa anteeksi talonpojalle ja käskeä häntä vaikenemaan? Sellainen salaaminen ei ollut sopivaa hänen arvolleen, sitäpaitsi oli hän jo maininnut runkojen hinnan, eikä hän mielellään ottanut sanaansa takaisin. Ei, hän ei voinut antaa asian olla sinänsä. Hän kääntyi taas äkkiä ympäri.
»Andrikson, te maksatte minulle nyt viisikymmentä ruplaa. Loput viisikymmentä suoritatte minulle kuuden vuoden kuluessa.»
Tätä sanoessaan, ajatteli kreivi, että kuusi vuotta on pitkä aika, jonka kuluessa varmaan sattuisi joku syy, jonka nojalla voisi pyyhkiä nämä viisikymmentä ruplaa pois.