»Vai niin, vai niin…! Mistä sen tiedätte niin varmaan, Andrikson?»
»Salliiko armollinen herra kreivi, minun tehdä vastakysymyksen: olisitteko antanut minulle luvan kaataa?»
Kreivi hermostui. Hän oli aikonut niin mukavasti, »yksinkertaisten» talonpoikien kanssa käyttäytyä isällisesti, »sivistyneiden» kanssa tuttavallisesti ja oli päättänyt armollisesti sivuuttaa varmaan odotettavissa olevan tapojen puutteen. Mutta tämä tuli hänelle käytännössä kuitenkin vaikeaksi. Hän piti itseään linnassaan maailmanmiehenä ja tunsi arvonsa loukatuksi sen kautta, että häntä ei kunnioitettu. Teoriiassa hän asetti sivistyneen aatelismiehen samalle tasolle kuin sivistyneen talonpojan, todellisuudessa voitti vuosisatojen peritty ylpeys ja tästä johtuva halveksuminen ymmärryksen. Hän rypisti otsaansa.
»Te ette puhu minulle kunnioittavasti, Andrikson», sanoi hän ankaralla äänellä. »Mitä olisi tapahtunut tai ei olisi tapahtunut, siitä meidän ei tarvitse riidellä. Nyt on vaan kysymys siitä, mitä on tapahtunut. Älkää poiketko siitä turhilla kysymyksillä, olkaa hyvä!» Hän lausui viimeiset sanat melkein kiivaasti, joka johtui osaksi luonnollisesta suuttumuksesta Andriksonin käyttäytymisen johdosta, osaksi tuntien hämärän aavistuksen siitä, että hän hyvin todennäköisesti olisi kieltänyt isännältä puut.
»Pyydän armollista herra kreiviä suomaan minulle anteeksi, en ole millään muotoa tahtonut herra kreiviä suututtaa», sanoi isäntä. »Mutta täytyyhän minun puolustautua. Metsänvartija ei olisi merkinnyt minulle näitä puita. Sentähden täytyi minun hakata ne salassa. Se oli oikeuteni. Minun täytyy se sanoa, minun on pysyttävä siinä.»
»Ette siis myönnä tehneenne väärin?»
»Armollinen herra kreivi, mitä isäni on minulle säästänyt ja perinnöksi jättänyt, on minun omaisuuttani, samoin kuin se on teidän omaisuuttanne, jonka autuas herra kreivi on teille säästänyt ja perinnöksi jättänyt.»
Tämä rohkea vertaus vei kreiviltä kokonaan maltin pois. Kiivain askelin meni hän huoneeseensa, siinä mielessä ettei enään vaihtaisi Andriksonin kanssa ainoatakaan sanaa. Hän malttoi kuitenkin mielensä, joi vielä puoli lasia kivennäisvettä ja etsi metsähinnoittelupaperit. Hän aikoi ottaa tammista yksinkertaisen hinnan. Mutta hän ei löytänyt hinnoittelua ja meni takaisin ruokasaliin.
»Sakkohinnaston mukaan on puiden arvo kolmesataa ruplaa. Te maksatte minulle sata ruplaa, Andrikson», sanoi hän lyhyesti ja rauhallisesti.
Andrikson seisoi siinä, kalpeana ja mykkänä puristaen lujasti vasemman käden sormia oikealla kädellään.