Andrikson vaikeni.
»Kolmeensataan ruplaan», sanoi hän sitten hiljaa ja jatkoi: »Jos asia menee käräjiin.»
»Oh! Kolmesataa! No, minä toivon että tulemme käräjittäkin sovintoon.»
»Niin uskon minäkin, armollinen herra kreivi.»
Kreivi tuumi. Mitenkä hän suoriutuisi parhaiten tästä asiasta? Sakkohinnastoa hän ei halunnut käyttää, isäntä taisi sittenkin toimia hyvässä uskossa. Kreivi on kuullut niin paljon hyvää vanhasta Andriksonista, ja poika oli niin rehellisen näköinen. Ehkä tavallisen hinnaston käyttäminen olisi tässä tapauksessa paikallaan? Sillä hän ei myöskään tahtonut esiintyä liian avuliaana — periaatteen vuoksi.
»No, mitä tuumitte, Andrikson, miten teitä rankaisen?» kysyi hän lopulta ja katsoi kirkkailla silmillään isäntää, joka seisoi siinä rypistetyin kulmakarvoin.
»Armollinen herra kreivi suvaitsisi, katsoa asiaa siten kuin minä sen esitin. Minä pyydän nöyrimmästi herra kreiviä.»
»Sitä en voi, sitä en voi Andrikson. Ajatelkaahan itse. Kunpa olisitte edes ottanut vain noihin kolmeen vankkuriin tarvittavat puut! Mutta te olette ottanut enemmän. Mitä varten teitte sen?»
Kreivi ei kääntänyt Andriksonista katsettaan ja tämä koetti turhaan olla punastumatta. Hän painoi hetkeksi katseensa alas ja sanoi sitten lujalla äänellä:
»Armollinen herra kreivi, saa kuulla totuuden. Tahdoin myydä loput puut. Salaa tein sen siitä syystä, että herra kreivi ei koskaan olisi sallinut minun kaataa edes yhtä ainoatakaan puuta.»