Mutta mistä etsiä heitä? Jos he olisivat paenneet syvemmälle metsään, niin ei tarvinnut pelätä: tuli ei saavuttaisi heitä. Mutta jos tuli oli heidät saavuttanut järven luona!
Tämä kamala ajatus näytti johtuvan kaikkien mieleen, sillä aivan vaistomaisesti kääntyivät kaikki järvelle päin. Andrikson tuli tuhkanharmaaksi. Se voisi siis olla mahdollista! Jos joku pojista tai tytöistä olisi nauranut tälle ajatukselle, olisi hän suuttunut, mutta samalla kuitenkin vielä toivonut, sillä toivo tarttuu kiinni heikoimpaankin lohdunsanaan, mutta nyt hänestä tuntui kuin voisi hän millä hetkellä tahansa löytää poikastensa hiiltyneet luut.
Pidättäen valitustaan, alkoi hän etsiä. Rengit ja tytöt kiersivät varovaisina, jalkineitaan varjellen, yhä vielä savuavia paikkoja, mutta Andrikson ei välittänyt, minne hän astui. Hän hävisi mustien runkojen taa ja oli pian järven rannalla. Liekit olivat ehkä ajaneet poikaset rantaan. Ehkä veteen, sillä paikoittain oli kaislikkokin sotkeutunut. Olivatko he hukkuneet? Andrikson katsoi veteen, hän kulki pitkin rantaa, ylös, alas — mutta turhaan! Hän jätti rannan tullen takaisin väkensä luo, jotka kaikki olivat hajaantuneet aukeaman eri osiin ja lähestyivät rantaa. Vihdoin oltiin varmoja, että lapsia ei ollut onnettomuus kohdannut ainakaan täällä.
»He ovat varmaan menneet kotiin», huomautti eräs tytöistä. »Niin suuret pojat… Olisihan vallan ihme, elleivät he voisi itseään pelastaa.»
»Niin, menehän kotiin Lihse, ja katso, ovatko he siellä ja tule takaisin», sanoi isäntä. »Niin, mene, mene!»
Tyttö lähti ja jälelle jääneet kysyivät, mitä heidän nyt tuli tehdä.
»En tiedä», vastasi isäntä väsyneesti.» Hakekaa! Sammuttakaa!
Hakekaahan vielä…»
»Oi isäntä, lapset ovat varmaan kotona. Aivan varmaan. Olet pelottanut meitä turhan tähden.»
»Niinkö luulet? No niin, Jumala sen suokoon, Jumala suokoon…
Mahtaakohan koko metsä palaa? Mitä arvelette?»
»Kuka sen tietää! Jos tuli tällä lailla jatkaa kulkuaan, eikä ihmisiä tule apuun ja myrsky alkaa. Tuuleehan nytkin jo.»