»Menkäämme, menkäämme», sanoi isäntä.
»Meidän täytyy sammuttaa. Meidän täytyy tehdä voitavamme.»
He jättivät aukeaman ja alkoivat kaivaa ojaa kaukana tulen alapuolella. Kun he olivat kaivaneet pari syltä, kuului metsästä ääniä ja metsänvartija astui esiin, joukko kartanon työväkeä mukanaan. Lyhyen keskustelun jälkeen käski hän lopettaa ja lähetti Andriksonin väkensä kanssa vielä syvemmälle metsään ja aloittamaan siellä kaivamisen — täällä tuli yllättäisi heidät piankin. Itse poistui hän kiireesti, koettaakseen päästä paloruiskun avulla tulen herraksi metsän toisella puolen.
»Missä kreivi itse on?» kysyi eräs Klauzenin talon tytöistä kartanon rengiltä.
»Hän jäi vielä järjestämään sananviejiä. Koko piiri saa tänään vielä ilmoituksen. Hän on aivan pian täällä.»
Hetken kuluttua tuli metsänvartijalta sana, että hän tarvitsisi kaksi voimakasta miestä avuksi, hevonen ei pääse tiheikön läpi paloruiskuineen, vaan täytyisi ihmisten sitä vetää.
»Minä menen», sanoi Andrikson. »Kuka tulee toiseksi?»
Hän katseli ympärilleen, ja kun hän ei nähnyt ympärillään muuta niin voimakasta vartaloa kuin renkinsä Peterin, niin viittasi hän tätä ja he lähtivät menemään.
Mutta ihmisvoiminkin oli vaikeaa ja lopulta mahdotonta saada ruiskua eteenpäin. Metsäkin oli viime vuosina laiminlyöty, maassa oli paljon kaatuneita runkoja ja puut seisoivat paikoittain liian tiheässä. Juuri kun oli päätetty luopua veden avusta, tuli kreivi ratsastaen. Hän näki miten miehet vielä rasittavan vetämisen jälkeen vapisivat ja huomasi metsänvartijan vieressä Andriksonin, kasvot hien peittäminä ja vääristyneinä. Kaikki viha häntä kohtaan oli kuin poispyyhitty.
»Oh, Andrikson!» huudahti hän ja hyppäsi hevosen selästä alas. »Ja niin ahkerana. Minä kiitän teitä Andrikson, tiedonannostanne. Se oli kauniisti tehty teiltä. Minä kiitän teitä.» Ja nopein askelin astui kreivi isännän luo, tarttui tämän nokiseen käteen ja puristi sitä.