»Herra kreivi — — — herra kreivi… sammalsi Andrikson, »minä tein vain… minä tein vain… mitä… mitä…»
»Minä tulen muistamaan tämän, Andrikson. Mutta levätkäähän vähän. Te näytätte liian rasittuneelta.»
»Oi, en ole väsynyt, armollinen herra. En ollenkaan.»
Metsänvartija kysyi, mitä olisi tehtävä. Hän ilmoitti, että ruiskulla ei voisi mitään toimittaa ja että metsän toisella puolella kaivettiin ojaa.
Ruisku oli vietävä suojaan ja mentävä toisia auttamaan, sanoi kreivi.
Tätä käskyä toteltiin ja Andrikson työskenteli jälleen väkensä etunenässä. Palaneen haju, jonka tuuli toi palopaikalta, oli tuntuvasti voimakkaampi kuin ennen.
»Me saamme hyvin vähän aikaan, herra kreivi», huomautti metsänvartija alakuloisena. »Punaisella hyenalla on liian nopsat jalat.»
»Saamme pian lisäväkeä. Sananviejät ovat jo varmaan saaneet useille alustalaisille tiedon», vastasi kreivi ja katsoi ylös puiden latvoihin. Hän oli hyvin kalpea ja hermostuneet nykäykset tuntuivat huulissa.
Sitten kääntyi hän väkensä puoleen, innostaen heitä yhä enemmän ponnistamaan. Silloin huomasi hän miten eräs vanha mies nojasi uupuneena lapioonsa. Kreivi astui hänen luokseen, otti häneltä lapion, sanoen samalla pari ystävällistä sanaa, ja ryhtyi itse kaivamaan.
Tämä oli paras kannustus ja väki teki työtä ponnistaen kaikki voimansa. Ainoastaan Andrikson näytti hellittävän. Yhä useammin ja yhä kasvavalla levottomuudella, katsoi hän sinne päin, mistä hänen palvelijansa tulisi. Lopulta tämä saapui. Hän oli kuuman ja menehtyneen näköinen.