»No, katsokaahan. Kymmenen vanha. Silloinhan poikanne on jo aika mies. Hän on kyllä ymmärtänyt lähteä tulen alta pois. Ei, ei, rauhoittukaa vain Andrikson, lapsille ei varmaankaan ole tapahtunut mitään.»
»Tahtoisin uskoa siihen hyvin mielelläni. Mutta… Mutta… Salliiko armollinen herra kreivi, että lähden hakemaan heitä. En voi tehdä työtä ennenkuin tiedän, missä lapseni ovat.»
»Tietysti, tietysti, menkää vain! Ja jos tahdotte, niin ottakaa joku kanssanne», vastasi kreivi hyväntahtoisesti.
Andrikson luovutti lapionsa palvelustytölle ja lähti. Kun hän huomasi olevansa yksin, tuntui hänestä kuin olisi hänen pitänyt ääneensä huutaa metsään lastensa nimiä mutta hän hillitsi itsensä, sillä häntä hävetti, että ihmiset sen kuulisivat. Mykkänä vaelteli hän metsässä, ja vasta kun hän oli päässyt kauas toisista, huusi hän puoliääneen uudelleen ja yhä uudelleen: »Jahnit! Kahrlit! Jahnit! Kahrlit!»
Mutta vastausta ei kuulunut.
Pitkän turhan etsinnän jälkeen, kääntyi Andrikson jälleen aukeamalle päin. Matkalla tapasi hän vähän väliä ihmisiä, jotka kiiruhtivat sammutustyöhön. Hän kysyi heiltä kaikilta, olivatko he nähneet kahta lasta, mutta sai aina kieltävän vastauksen. Hän kuuli melua sieltä puolen, missä ojaa kaivettiin ja päätteli siitä, että sinne jo oli saapunut paljon väkeä. Metsä pelastuisi siis kaikesta päättäen. Mutta mitä hän nyt siitä välitti enää. Hän kulki edelleen ja joutui tulen rajalle, joka eteni vähentymättömällä nopeudella. Andrikson kiersi sen ja joutui palaneelle alueelle. Alahuulta purren, olkapäät hiukan nostettuina, ikäänkuin joka hetki peläten lyöntiä, kulki hän mustuneiden runkojen välissä. Puut levittivät alastomia oksiaan hänen yläpuolellaan, muodostaen punaisenruskean sotkeutuneen verkon. Kaukaa kuulsi järvi mutta sekin oli nyt vieraan ja kammottavan näköinen, sininen keskeltä ja musta reunoilta, joilta rumat viirut, mäntyjen katkonaiset peilikuvat, kuvastuivat kauas sineen. Ympärillä kävi yhä hiljaisemmaksi, ja lopulta Andriksonia ympäröi hautuumaan juhlallinen hiljaisuus. Aurinko oli jo hyvin alhaalla ja omituinen hämäryys täytti metsän. Siellä täällä nousi vielä savupilvi vinosti ilmaan ja ikäänkuin itsestään syttyen leimahti vielä yksinäinen vadelmapensas palamaan. Silloin tällöin kuului joku tukahutettu ääni palopaikalta, syventäen yhä enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Kuin raskaan kuorman painamana laahautui Andrikson eteenpäin. Aukeaman reunalla murtui hän kokonaan ja purskahti itkuun.
Kuolla, kuolla!…
Aurinko heitti vielä vinot säteensä metsän läpi, sitten se laski.
Andrikson suoristautui. Vielä kerran kotiin, vielä kerran katsomaan, eivätkö lapset ole kotona.
Hitaasti kulkien saapui hän taloonsa.