Siellä istui hänen nuori vaimonsa tien vierellä ja tuijotti häneen. Hän tuijotti vaimoonsa. Sitten alkoi vaimo huutaa.
»Kuolleet! kuolleet!» huusi hän. »Oletko löytänyt heidät? Oi, lapseni, lapseni, lapseni!»
Isäntä kertoi miten hän heitä oli turhaan etsinyt.
»Kyllä minä heidät löydän», vaikeroi äiti. »Minä löydän heidän hiiltyneet luunsa. Voi lapseni, voi poikani!»
Hän meni sisään, jossa hän jo oli siistinyt ja tehnyt kaikki askareensa sekä antoi paimenpojalle ja -tytölle, jotka nyt jäivät aivan yksin kotiin, muutaman käskyn.
Sitten menivät he ulos hämäryyteen, emäntä edellä, isäntä jälessä.
Silloin tällöin kysyi emäntä, päätään kääntämättä, yksityiskohtia
palosta, mutta ei suinkaan palon itsensä tähden, vaan lastensa vuoksi.
Lopulta sanoi hän:
»Kuumuus on ajanut heidät järveen. He ovat hukkuneet.»
Sen jälkeen hän ei puhunut enää sanaakaan vaan otti tien vierestä miehen korkuisen seipään olalleen. Andrikson antoi hänen kantaa sitä. Hän tunsi itsensä liian voimattomaksi sitä kantamaan. Hänestä oli muuten kaikki yhdentekevää. Jos lapset olivat kuolleet, oli hänestä samantekevää, missä he lepäsivät ja jos heidät löydettäisiin tahi ei. Hakekoon vaimo.
Tultuaan järven pohjukkaan, jäi Andrikson seisomaan. Väristys kulki pitkin hänen ruumistaan, nähdessään tumman veden. Emäntä sitävastoin alkoi vitkastelematta huolellisesti tutkia järven pohjaa seipäällään niin syvältä kuin tämä ulettui. Hitaasti kulki hän eteenpäin, hitaasti, kuin lumottuna seurasi isäntä häntä. Lopulta, tuntikauden haettuaan nosti emäntä jotain muodotonta veden pinnan yläpuolelle. Andrikson tunsi, miten häntä huimasi ja hän oli vähällä pyörtyä. Mutta vaimo antoi seipään vaipua takaisin ja haki uudelleen.
Andrikson kääntyi pois. Hän ei voinut enään katsella. Puhumatta sanaakaan lähti hän pois. Hänestä tuntui, kuin rautainen käsi pitelisi hänen sydäntään ja puristaisi sitä armottomasti yhä lujemmin. Hän voihki. Hän ei voinut ajatella muuta, kuin sitä yhtä ja samaa: »Mennyttä, kaikki on mennyttä.»