Hän kulki edelleen, kulki ja kulki, jäi seisomaan, nojautui puun runkoa vastaan, tuijotti pitkän aikaa eteensä ja kulki edelleen. Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli näin ilman päämäärää kulkenut, ennenkuin huomasi jälleen lähestyvänsä paloa. Oli ihana näky, kun liekit hiipivät pitkin puiden runkoja ja tuhannet kipinät lensivät joka puolelle alas. Palo muistutti jättiläisilotulitusta, joka oli sytytetty silmien iloksi ja riemuksi. Mutta eikö niin ollutkin laita? Eikö tuolla takana huutaneet ja laulaneet iloiset ihmiset? Andrikson kuunteli ja kääntyi sitten vaistomaisesti melua kohti. Ei, hänen korvansa eivät olleet pettäneet. Hetken kuluttua saapui hän pitkälle kummulle ja samaan suuntaan tämän kanssa kulkevan vasta kaivetun ojan luo, jota pitkin kulki edes takaisin vahtimiehiä. Metsä oli pelastettu. Näin Andrikson ajatteli, mutta ei pieninkään ilon ja tyytyväisyyden tunne herännyt hänessä. Eikö olisi ollut parempi, että metsä olisi tuhoutunut? Ja metsän mukana hänen talonsa? Ja hänen vaimonsa, joka tuolla etsi mustasta vedestä ja hän itse — eikö hän hirttäytyisi? Ehkäpä se olisi parasta, mutta hänellä oli vielä aikaa sitä miettiä.
Andrikson aikoi lähteä eteenpäin, kun eräs vahdeista huusi hänelle:
»Kuulehan! Menetkö jo kotiin?»
Isännällä ei ollut halua vastata, ja vaikeni. Mutta mies huusi vielä kerran.
»Joko lähdet kotiin?»
»En», vastasi Andrikson.
»Mistä talosta olet?» kysyi vahti, tahtoen saada keskustelua käyntiin.
»Klauzenin talosta.»
»Vai niin. Ai! Oletko nähnyt isäntääsi?» »Minä itse olen isäntä.»
»Vai niin. Kreivi etsii sinua. Menehän sinne. Tuon suuren tulen luo.»