»Kreivi? Mitä kreivi tahtoo?» »Hänen luonaan siellä on pari lasta.» »Pari lastako? Minun lapseniko?» »Sinunko — en tiedä kenenkä.» Andrikson riensi sieltä. Parissa minuutissa hän oli saavuttanut tulen, jonka ympärille oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, syöden voileipiä ja juoden viinaa ja olutta. Vähän sivussa paloi pienempi tuli. Tämän äärellä istuivat kreivi, metsänvartija ja pehtori ja hänen molemmat poikansa seisoivat vieressä.
Vahingoittumattomina.
Vapisevin polvin lähestyi Andrikson tätä ryhmää.
Kreivi hypähti pystyyn, kun hän huomasi isännän.
»No, siinä te vihdoinkin olette Andrikson», huudahti hän iloisesti. »No, enkö sanonut, että poikaset ovat liian viisaat polttaakseen itsensä? He olivat vain eksyneet. Sellainen onnettomuushan ei tapahdu yksin pikkuväelle. No, minä olen heidät onnellisesti löytänyt ja olen iloinen, että saatte heidät vastaanottaa minun kädestäni. Ottakaa heidät ja viekää heidät pian kotiin, ettei emäntänne enään turhaan hätäile.»
Hymyillen tuli kreivi poikien kanssa Andriksonin luo ja isästä tuntui kuin olisi saanut vastaanottaa elämänsä kreiviltä takaisin. Äänettömästi nyyhkyttäen, vasen käsi kierrettynä vanhemman poikansa kaulaan, vaipui hän kreivin eteen.
»Minun poikani… herra kreivi… minun poikani…»
Hän puristi lapsia syliinsä ja tarttui sitten kreivin käteen.
»Herra kreivi… herra kreivi…»
»Ei, ei ei, Andrikson. Jos tahdotte minua kiittää — ei älkää kiittäkö.
En ole tehnyt mitään, joka ansaitsisi kiitostanne», torjui kreivi.