»Ei armollinen herra, ettehän Te tiedä
Te annatte lapseni minulle takaisin … ja minä… ja minä…»
Hän vaikeni.
Mutta autuaan tunteen tulva ei sallinut mitään järjen rajoituksia, hänen sielunsa tahtoi olla aivan vapaana ilman kahleita, vapaana ja lunastettuna hänen tekonsa raskaasta salaisuudesta, josta teosta rangaistuksen kärsiminen hänestä tällä hetkellä tuntui vain nautinnolta. Ja sammaltaen tunkeutuivat sanat hänen huuliltaan:
»Ja minä… ja minä… lyökää minua, herra kreivi, lyökää minua.»
»Rauhoittukaahan, Andrikson, rauhoittukaa, rakas Andrikson», sanoi kreivi ja laski kätensä rauhoittaen hänen olkapäälleen.
»Ei, ei — lyö minua, minä… voi… minä… koira!»
»Mitä?»
He katsoivat toisiaan. Kreivi säpsähti.
»Minä olen… minä olen…»