»Andrikson!» huusi kreivi, mutta tointui pian ja toisti surullisena:
»Andrikson, Andrikson!»
ONNEN HELMASSA.
»Otan», vastasi vanha Lausk, ja hänen äänensä kaikui kirkossa niin kuivana, kuin olisi se jo pitkät ajat ollut uunin takana kuivamassa.
Pappi kääntyi Eevan puoleen.
Sillä aikaa kun pappi toisti vihkimäkaavan kysymystä, alkoivat tytön polvet puutua. Hänellä oli vielä aikaa… Hän voisi vielä vapautua, ja kaikki, mikä oli tapahtunut, jäisi unhoon, kuin ennen keskiyötä uneksittu uni… Lausk, paljaine, kiiltävine päälakineen, hänen molemmat talonsa, Eevan tuleva koti ruskeaksi maalattuine lattioineen ja kiiltävine ikkunoineen; uudet vieterivankkurit, joita voimakas musta veti ja joita hän äsken vielä tuolla kapakan edustalla, salaisella ilolla oli katsellut — kaiken, kaiken tämän hän voisi vielä työntää luotaan ja elää edelleen väentuvan puolipimeässä nurkassa, jossa hänen äitinsä ei saanut edes rauhassa kuolla, kun vieraat lapset melusivat, ja jonne mahtui tuoli, mutta ei penkki. Ja ensi vuonna ehkä joutuisi palvelemaan sellaiselle isännälle, jonka navetassa lika ulettuu puolisääreen ja sama solkkaaminen kestää sitten pitkän kesän ja syksyn… Ja sisar saa kahlata samaten, ja molempien täytyy odottaa, kunnes tulee joku mies, ehkä komea ja siivo, ehkä myös joku juopporenttu…
»… rakastaaksesi myötä- ja vastoinkäymisessä», lopetti pappi.
»Otan», sanoi Eeva ääneen ja selvästi, niin että sen kuuli urkujen polkijakin. Sitten sydämensä tuntui niin kevyeltä, kuin olisi hän päässyt korkean vuoren yli. Jalkojen puutuminen hävisi; ja papin liittäessä morsiusparin kädet yhteen ja vanhuksen puristaessa heikosti morsiamen kättä, vastasi hän käden puristukseen. Olihan hän omasta vapaasta tahdostansa tällä paikalla. Kukaan ei häntä ollut koettanut puhumalla taivuttaa, itse hän oli tahtonut tulla ison talon emännäksi ja tämän vanhan lesken perijäksi. Sillä isännän suonikas, viileä käsi ei voisi enää kauan pitää talon avainta hallussaan.
Morsiuspari lankesi polvilleen alttarin eteen, vastaanottaakseen siunauksen, ja Eevan sydämeen virtasi valoisa rauha. Hänen vapaa kätensä hypisteli morsiuspukua ja hän tunsi jälleen, miten hienoa tämä kallis kangas oli. Mies oli valinnut tämän kankaan, Eeva ei. Samaten hän oli valinnut pitkän hunnun, joka hulmusi maahan saakka. Ja kuka tiesi, mitä kaikkea hän vielä olisi ostanut, jos Eeva vain olisi sallinut. Niin hyvä mies hänellä oli.
Ja Eeva lupasi myös itselleen, tänä juhlallisena hetkenä, olla vanhukselle yhtä hyvä, ja näyttäytyä tänä lyhyenä koetusaikana, joka hänellä oli jälellä, niin onnellisena, kuin jos olisi nainut kauneimman nuorukaisen.
Häveliäästi maahan luoduin silmin poistui hän alttarilta. Mutta kun urkurin soittama häämarssi kaikui yhä voimakkaammin ja riemusäveleet tunkeutuivat mahtavana virtana alas, nosti Eeva päänsä katsellen oikealle ja vasemmalle. Ja siellä näki hän niin paljon ihailua ja kateutta, ettei hän enään painanut päätään alas. Hymyillen ja posket polttavina poistui hän kirkosta. Mutta ulkona tuntui hänestä kuin olisi joku painanut vielä kruunun hänen myrttiseppeleelleen kun hän kuuli puolikovaa lausutut sanat: »Jumaliste, eipä mieskään ole niin kovin vanhan näköinen»…