»Mitenkö on laitani? Minä voin hyvin — erittäin hyvin! Etkö tahdo tanssia jälleen?»
He tanssivat, ja nyt kauemmin kuin edellisellä kerralla. Ja tahtomattaan nojasi nuorukainen lujemmin Eevan rintaan.
»Viimeisen kerran sinun kanssasi!» ajatteli Eeva, kun suutari oli päästänyt hänet vapaaksi, ja lähti toiseen tupaan.
Hän oli suuttunut. Hän oli ollut niin rauhallinen ja onnellinen, ja silloin piti tämän pojan tulla kömpelöine käsineen…
Huone, johon hän tuli oli täynnä paperossin ja sikarin savua. Pöydän ympärillä istui melkein yksinomaan keski-ikäisiä tai aivan vanhoja miehiä, jutellen ja juoden tai korttia pelaten. Juuri kun Eeva avasi oven nauroi Lausk täyttä kurkkua. Hän istui nojaten ikkunaan, niin että Eeva ei voinut nähdä hänen kasvoistaan muuta kuin likaisen keltaisen ihon, joka oli suuren mustan suun ympäri vetäytynyt hirveihin ryppyihin. Nopeasti poistui hän taas toisen oven kautta.
Eevassa oli herännyt jotain, jonka hänen täytyi tukahuttaa. Tietämättä mihin ryhtyä, tuli hän luhdin luo. Vaatteiden säilytys huoneen ovi oli auki, itse luhti oli tyhjä. Sitä luultavasti tuuletettiin, sillä siitä oli muodostettu morsiushuone. Valkeaksi pestyllä lattialla peräseinällä oli uusi, kauniisti kiilloitettu sänky korkeine patjoineen. Tyynyt oli pistetty uusiin vaaruihin, lakanat olivat samaten uudet ja jäykät. Sänky oli peitetty Eevan omalla kutomalla peitteellä, joka muutamia vuosia oli maannut aitassa. Nyt levitettynä sängyn päälle, huomasi siinä selvästi taitekohdat. Eevan mielestä se oli kuin maalattua läkkipeltiä. Hänelle muistui eräs kirja mieleen, jonka joku poika oli tuonut mukanaan kaupungista. Siinä oli kuvattu vanhanajan eri kidutusvälineitä ja kidutuspenkki… Huulet lujasti yhteen puristettuina, lähti hän luhdista. Pihalla seisoi hänen sisarensa Ilse, joka haki Eevaa, sillä kirjuri tahtoi tanssia franseesin hänen kanssaan. Mutta Eevan kasvot vääristyivät, hän otti sisartaan vyötäisiltä ja veti hänet kanssaan pihasta pois.
»Mikä sinun on?» kysyi Ilse.
Vastaamatta mitään, kulki Eeva edelleen, valitsi puutarhan läpi kulkevan polun, jonka molemmin puolin kasvoi omenapuita ja heittäytyi lopulta puutarhan takana pellolle maahan. Ilse vaipui myöskin istumaan.
»Mikä sinun on?» toisti hän huolestuneena.
»Vaikene, vaikene!» supisi Eeva, painoi molemmin käsin ohimoltaan ja peitti kasvonsa sisarensa rintaa vasten.