Aurinko oli laskemaisillaan, ilta lämmin ja rauhaisa. Joku pääskynen liiteli vielä korkealla ilmassa, ja jossain naapurissa huuteli naisääni sikoja kotiin.
Ilse syleili Eevaa ja alkoi itkeä. Hänen kyyneleensä tippuivat Eevan hiuksiin ja kaulalle.
Äkkiä puhkesi Eevakin hillittömään itkuun.
»Oi, Ilse, Ilse!» kuiskasi hän yhä uudelleen, »kun olisin sen tiennyt, kunpa vain olisin tiennyt!»
Näin istuivat he sylitysten, toisiaan hyväillen, kunnes yö sammutti iltaruskon ja ruisrääkkä viritti niityllä laulunsa yksinäisyydestään.
»Lähtekäämme», sanoi Ilse.
Mutta Eeva ei liikahtanut.
Sillä välin hävisivät vieraat toinen toisensa jälkeen, kömpien hiljaa latojen heiniin ja olkiin. Morsiusäiti kysyi morsianta ja tahtoi viedä hänet vuoteeseen. Lopulta kaikui hänen äänensä jo yli koko pihamaan. »Olisikohan morsian karannut?» huusi hän leikkiä laskien.
Ilse nousi. Raskaasti, puoleksi tajuttomana, seurasi Eeva häntä. Hän ei vastannut mitään morsiusäidin kysymykseen, missä hän oli piileskellyt, astui vain ääneti luhtiin, soittajien häntä iloisella marssilla saattaessa. Luhdissa paloi kynttilä ja Lausk istui odottamassa. Saattajien vaihdettua vielä pari leikkipuhetta morsiusparin kanssa, poistuivat he luhdista, morsiusisä sulki oven, soittajat soittivat vielä kerran ja menivät sitten nukkumaan.
Seuraavana aamuna aamiaisen aikaan herätettiin vastavihityt. Soittajat soittivat laulun: »Kas kirkas nyt kointähtönen jo koittaapi», ja heti sen jälkeen seurasi kamala kolina, jonka aikaansaivat nuorukaiset lyömällä pannuja ja muita keittiöastioita nuijilla. Sitten avasi morsiusisä luhdin ja morsiuspari astui ulos. Eeva oli niin kalpea, kuin olisi hän kamppaillut kuoleman kanssa. Hän suuteli Ilseä ja kuiskasi hänen korvaansa, että tämä hankkisi pian viiniä. Otettuaan aika kulauksen viiniä, tuli hän jälleen iloiseksi ja oli yhtä hyvällä tuulella kuin eilenkin. Lausk säteili onnea. Hän laski leikkiä, joi ja oli niin ketterä, että joku koiranleuka nauroi, että nuori aviomies vielä lopuksi tanssiikin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.