Illalla, kun taas tuli maatamenon aika, ei Eeva enään itkenyt, vaan joi kaksi lasia viiniä. Ja samaten hän teki kolmantena hääiltana.
Silloin höyrysi pöydällä hapankaali ja sianliha, merkiksi siitä, että juhlat olivat lopussa. Vieraat tekivät lähtöä. Jokainen väitti, ettei hän ollut pitkiin aikoihin viettänyt näin iloisia häitä. Ja kaikki puristivat Lauskin ja Eevan käsiä sekä erosivat siinä vakaumuksessa, että jättivät hyvin erilaisen kylläkin, mutta kaikesta huolimatta onnellisen parin.
Ilse jäi vielä pariksi päiväksi Eevan luo auttamaan suuren juhlan jälkeen ja järjestämään taloa jälleen arkioloja varten. Sitten hänkin valmisteli lähtöään. Eeva saatteli häntä jonkun matkaa. Hyvästiä sanoessa antoi nuori emäntä sisarelleen kaikki rahat, jotka vieraat olivat hänelle lahjoittaneet. Ilse aikoi kiittää, mutta Eeva syleili häntä ja rupesi itkemään.
»Sisko, sisko!» huudahti hän lopuksi, »miksi et syössyt puukkoa sydämeeni, kun minä ensi kerran puhuin sinulle Lauskista?»
Itkien lähti Ilse eteenpäin.
Mutta iloisesti laulaen palasi Eeva taloon. Kun hän kerran oli itselleen luvannut, olla onnellisen näköinen, niin jatkukoon näytteleminen. Hän kätki surunsa sydämensä pohjaan ja askaroi talossa iloisella innolla. Väsymättömällä huolella täytti hän vanhuksen toivomukset ja otti huomioon hänen heikkoutensa. Se ei tuntunut hänestä raskaalta, sillä hän oli pienestä pitäen tottunut työhön, oli ahkera ja nopea, eikä Lauskaan ajan pitkään tuntunut hänestä niin sietämättömältä kuin avioliiton ensi päivinä. Sitä paitsi oli vanha mies ymmärtäväinen ja hänellä oli hyvä luonne. Kun hän huomasi, miten häntä pidettiin arvossa, ei hän lainkaan tiennyt, millä hän palkitsisi »Eevan rakkauden», kuten hän sitä nimitti. Hän osti Eevalle kalliita liinoja ja kaikenlaista muuta korua, antoipa lopuksi koko omaisuutensa Eevan käsiin. Mutta Eeva ei koristanut itseään. Hän kyllä näytteli palvelijoilleen ja ystävilleen, mitä vanhus hänelle lahjoitti, mutta jätti sitten kaikki makaamaan ja vanhentumaan kaappeihin ja laatikoihin. Ketä varten itseään koristaisi? Ei suinkaan kaljupäistä vanhusta varten?
Ystävättäret ja toiset emännät ihailivat häntä vielä enemmän, kun hän jossain esiintyi vain kattuuniliina päässään. Hehän tiesivät, että Eeva voisi pukeutua puhtaaseen silkkiin, mutta ei sitä tahtonut. Tämä yksinkertaisuus, suuresta rikkaudesta huolimatta, kohotti suuresti Eevan mainetta ihmisten silmissä, sen hän tiesi — ja koetti mainettaan lisätä.
Näin kului kaksi vuotta.
Tällaisen huolellisen hoidon ja rauhallisen elämän kautta ei Lausk suinkaan ollut heikontunut, vaan päinvastoin oli hän voimistunut. Katolta varpuset visertivät Eevan onnea naapuritaloihin. Häntä kehuttiin esimerkiksi kelpaavaksi talon emännäksi, ja moni köyhä tyttönen huokasi itsekseen: »Oi olisipa minullakin tuollainen olo, kuin tuolla siellä Lauskin talossa! Olenko minä häntä huonompi?»
Mutta kukaan ei tiennyt, miten usein Eeva hiljaisina öinä käsiään väännellen oli epätoivoisena valittanut: »Jumalani! Pelasta minut! Ota hänet rinnaltani tahi anna minun kuolla!»