Mutta Lausk ei kuollut. Eevakin oli hyvissä voimissa, vaikka ei hänen poskillaan enää ollut ruusuja, ja hänen suupieliinsä oli muodostunut kaksi terävää ryppyä.
Kului vielä kaksi vuotta.
Vanha isäntä tunsi itsensä nuoreksi kuin poikanen. Niin hän ainakin kehuskeli.
Viidentenä aviovuotena tuli Lauskiin tuossa Yrjönpäivän aikana, nuori renki palvelukseen, nimeltä Jahnis. Hän oli kookas, kaunis mies, leveä harteinen. Hänellä oli herttaiset siniset silmät ja vaaleat hiukset. Hän toi mukanaan äitinsä, joka ei enään kyennyt peltotöihin ja joka elättääkseen itsensä kehräsi, paikkasi tai kutoi.
Alussa ei Eeva paljon huomannut Jahnista. Lausk oli kyllin terve itse määrätäkseen rengeille työt, eikä Eeva sekaantunut hänen toimiinsa. Mutta palvelustytöt rupesivat kertomaan hänelle Jahniksesta. Miten hyvä hän on! Miten hän hoitaa äitiään! Se on vallan ihmeellistä!
Nyt alkoi emäntäkin tarkata Jahnista ja huomasi, että tytöt olivat oikeassa. Mitä liikuttavimmalla rakkaudella palveli tuo iso mies vanhaa vaimoa, sieti kärsivällisenä hänen pienet oikkunsa ja laittoi hänelle vuoteenkin kuntoon, kun vanhus joskus ei jaksanut itse sitä tehdä.
»Sinä varmaan suuresti rakastat vanhaa äitiäsi?» kysäsi Eeva kerran
Jahnikselta.
Mies loi silmänsä alas ja hämmentyi. Hänen yksinkertainen mielensä käsitti tämän kysymyksen väärin ja piti sitä jonkinlaisena ivana. Eiväthän miehet tavallisesti ole näin helliä äitejään kohtaan. Ehkä ei sellainen ollut sopivaa emännänkään mielestä.
»Hän on vanha ja sairaaloinen», vastasi mies, puolustaen itseään. »Kuka tietää, miten kauan saan hänet pitää luonani.» Ja jatkoi sitten hetkisen vaiettuaan: »Teidänhän käy kuten minunkin. Teillähän on myöskin vanhuksenne, jota rakastatte.»
»Aivan niin, aivan niin», vastasi Eeva ja hymyili ystävällisesti. »Meidän on kummankin pelättävä, että jo tänään tai huomenna eronhetki lyö.»