Sitten kääntyi hän pois ja puri hampaansa yhteen. Kamalaa vaikka tarkoituksetta lausuttua ivaa! Tuo mies vertaa äitimuoriaan Eevan vanhukseen.
Tämän keskustelun jälkeen kantoi Eeva vanhalle vaimolle melkein joka päivä vadillisen palvelusväen lämmintä ruokaa. Ja keittäessään jotain erityistä lämmintä ruokaa itselleen ja Lauskille, ei hän koskaan unohtanut Jahniksen äitiä. Emäntä viipyi mielellään vanhuksen nurkassa ja kuunteli, kun tämä avomielisesti jutteli pojastaan. Jahnis oli äitinsä näköinen, ja Eeva näki miehen herttaiset siniset silmät katsoessa äitiä…
Eevan valtasi levottomuus, ja hän nukkui yönsä huonosti. Hän tuli vielä kalpeammaksi kuin ennen, niin että isäntä tuli levottomaksi hänen ulkonäöstään ja kyseli, mikä Eevaa vaivaa. Sanoi, että Eeva tekee liian paljon työtä, että hänen tulisi toki enemmän luottaa palvelustyttöihinsä.
Eeva vavahti. Luottaa palvelustyttöihinsä! Vetäytyä työstä pois, työstä, joka kuitenkin oli ainoa turva kaikenlaisia ajatuksia vastaan!
Hän vastasi, tuntevansa itsensä täysin terveeksi ja teki työtä vielä enemmän kuin ennen, aamun sarastuksesta myöhään iltaan.
Mutta rauha ei palannut hänen sydämeensä.
Hän kävi useammin kirkossa, mutta rauhaa hän ei tuonut sieltä kotiinsa.
Ja hänen oli yhä vaikeampi kätkeä tuskaansa.
Niin läheni heinäaika.
Jahnis oli sukkela ja huolellinen mies, mutta miten lie sattunut — hänen kerran kotona terottaessaan viikatetta, leikkasi hän syvän haavan sormeensa. Veri virtasi kovasti, ja hänen äitinsä, joka oli läheisyydessä, rupesi huutamaan apua.
Eeva tuli tuvasta, ja kun hän näki Jahniksen vuotavan verta, hän melkein kivettyi säikähdyksestä. Hän juoksi tupaan takaisin, haki liinariepuja, otti hiekkasokeria, jota talonpoika mielellään sirottaa tällaisille haavoille ja juoksi pihan yli Jahniksen luo. Vapisevin sormin sitoi hän haavan ja rauhoittui sisimmässään vasta sitten kun mies toistamalla vakuutti, ettei hän juuri nimeksikään tunne tuskia. Ja ikäänkuin sanojensa vakuudeksi hymyili hän Eevalle ja sanoi iloisella äänellä: »Kiitän emäntä, minä kiitän!»