Tämän vähäpätöisen tapauksen jälkeisenä yönä, sai Eeva vain vähän nukutuksi. Hän oli tuntevinaan yhä vielä Jahniksen lämpöisen veren käsillään. Hän hieroi niitä lakanaan, asetti ne peitteen päälle, ikäänkuin vilvoitellakseen, kääntyili vuoteessaan ja itki.
Mitä tehdä… mitä tehdä?
Kun aamu vaikeni ja Eeva nousi ylös, oli hän vakavan näköinen, aivankuin se, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen. Rauhallisena aloitti hän päivän työt, mutta ei muuttanut sidettä Jahniksen käteen, vaan käski apulaistytön tehdä se. Hänen tuli paha olla eilen, nähdessään verta, selitti hän.
Vähän sen jälkeen, kun Jahniksen sormi oli parantunut, nosti emäntä suuren melun puolesta leipänaulasta, jota hän sanoi kaipaavansa. Kun ei leipää paljosta etsimisestäkään huolimatta löytynyt, sanoi Eeva Lihselle, hyvin löyhäsukaiseksi tunnetulle tytölle, että eiköhän se leipä liene kadonnut Jahniksen äidin nurkassa. Vielä samana päivänä tuli Jahnis, kasvot punaisina emännän tupaan ja kysyi oliko emäntä todella sellaista puhunut, ja pitänyt hänen äitiään varkaana?
»En minä häntä varkaana pidä», vastasi Eeva, »mutta merkillistä on, missä leipä piilee.» Nämä sanat riittivät. Jahnis sanoutui irti palveluksestaan ja lähti heti pois, hakeakseen uutta paikkaa.
»Täytyisi lepytellä häntä», sanoi Lausk. »Hän on niin hyvä työmies, eikä hänen äitinsä varmaankaan ole varastanut tuota leipää.»
»Tietysti ei. Mutta kun mies kerran on tuollainen kiivas — lähteköön sitten.»
»Jos niin tahdot, sama tuo minulle», vastasi vanhus, eikä puhunut enää sanaakaan Jahniksen puolesta, kun tämä ajoi vieraalla hevosella pihaan ja ryhtyi tavaroitaan sijoittamaan vankkureihin.
Maksaessaan tiliä, jonka Eeva teki, pani hän koko vuosipalkan pöydälle.
»Ettemme turhanpäiten joutuisi oikeuteen», huomautti hän.