»Minulla ei siellä ole mitään tekemistä», vastasi Jahnis, luki rahat ja pani ne takaisin pöydälle. »Ei minulle näin paljon kuulu.»
»Ota vaan. Minun kiivauteni tähden sinä lähdet pois, ja siksi on oikeus ja kohtuus, että minä kärsin vahingon.»
»Ei, minä en niitä ota», sanoi mies päättävästi.
Eeva laski rahat ja jakoi ne kahtia.
»Vai et — tyydy sitten vain puoleen.» Hänelle kuului vain kolmasosa ja hän epäröi uudelleen. Lopulta otti hän kuitenkin rahat ja pani ne mitään sanomatta kukkaroonsa.
Sitten sanoi hän jäähyväiset.
Eeva ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti: »Jumala sinua auttakoon, Jahnis!
Jumala sinua auttakoon! Elä onnellisena!» Ja sitten mies lähti äitinsä kanssa.
Vaikka talossa oli vain nurkka tullut tyhjäksi, tuntui. Eevasta kuin olisi koko palvelusväki lähtenyt. Sanomaton kaiho valtasi hänet. Ei mikään häntä miellyttänyt. Työt laajoilla vihreillä niityillä, askareet sisällä, koko suuri omaisuus, Lauskin hoito — kaikki oli tullut hänelle vastenmieliseksi. Silloin saapui onneksi Ilse vierailemaan. Hän oli mennyt naimisiin ja isännöi yhdessä miehensä kanssa Hälftnerin nimellä, Lauskin toista tilaa, joka oli joutunut Lauskille, ruton kautta kuolleen vävypoikansa ja tyttärensä kautta. Ilse oli ottanut mukaansa nelivuotiaan esikoisensa, joka ilollaan vähitellen karkoitti Eevan alakuloisuuden. Onneton emäntä kiintyi poikaan niin, ettei hän tahtonut laskea sitä enää luotaan. Mutta pienokainen ei tahtonut millään hintaa jäädä hänen luokseen ilman äitiään. Niin vei Ilse lapsen pois, ja Eeva vaipui entiseen alakuloisuuteensa. Hänen sielussaan oli kosketeltu uutta kieltä, joka koski. Miksi ei hänelläkin ollut tuollaista pellavapäätä, kuin llsen poikanen? Eikö häntä koskaan ympäröisi iloinen lapsilauma? … Ei, ei koskaan, ei koskaan…
Hän kuljeskeli talossa aivan menehtyneen näköisenä. Aikoiko hänen vanhuksensa elää ijankaikkisesti? Hän oli pettänyt Eevaa… Eeva muisteli epäselvästi, että hän kosiessaan oli sanonut elävänsä vain pari vuotta. Jotain sentapaista hän oli puhunut. Ja nyt — miksikä hän ei kuollut? Täytyisikö Eevan itse kutsua kuolemaa? … Ja täynnä vihaa, joka olisi kuolettanut, jos toivolla olisi ollut sellainen voima, katsoi hän kahdeksankymmenen vuotiasta vanhusta, joka pienin, mutta varmoin askelin kulki luhdista talliin ja tallista asuinrakennukseen. Hän oli niin reippaan näköinen, kuin aikoisi viettää vielä sadannetta syntymäpäiväänsä!