Kamalat ajatukset heräsivät Eevassa. Vanhus täytyi joutua pois elävien joukosta. Jos hän äkkiä kuolisi, kuka kysyisi kuoleman syytä. Eikö hänen aikansa ole ollut jo kauan sitten lopussa? Eivätkö he olleet eläneet yhdessä kaikessa sovussa, paha epäilys ei voisi tulla kysymykseenkään? Ja jos sellainen tapahtuisikin, eikö hänkin voisi kuolla? Mitä tällaisesta elämästäkään oli hyötyä?
Näin hänen sieluaan ympäröi yhä synkempi pimeys. Hän rupesi valittamaan unettomuutta ja päätti lopulta lähteä lääkäriin. Hevonen seisoi jo valjaissa, kun joku suurella hädällä astui sisään ja ilmoitti Eevalle, että Ilse on kuolemaisillaan, ja hänen täytyisi heti lähteä jäähyväisiä sanomaan.
Kuten kova isku veteen, särkee vesikuplat, jotka ovat nousseet liejuisesta syvyydestä pinnalle, niin karkoitti tämä äkillinen onnettomuussanoma Eevan kamalat ajatukset. Hän istuutui vankkureihin ja ajoi sisarensa luo.
Sanantuoja oli oikeassa, Ilse oli kuolemansairas. Mutta hän ei kuollut.
Mitä suurimmalla huolella hoiti Eeva häntä, niin että hän onnellisesti
sivuutti taudin vaarallisen käänteen ja virkosi sitten hitaasti.
Muutaman viikon kuluttua sai hän jo jättää vuoteensa.
Eeva ei muistanut koska hän olisi nukkunut niin makeasti kuin tämän iloisen tapauksen jälkeen. Kun hän heräsi tunsi hän itsensä niin kevyeksi ja terveeksi kuin nuorena tyttönä. Hän viipyi vielä jonkun aikaa siskonsa luona, ja kun hän vihdoin ajoi kotiinsa, tuntui hänestä kuin olisi hän, muutaman viikon sijasta, ollut useita kuukausia poissa. Hän kalpasi talouttaan ja ajoi juhlamielin pihaan. Lausk, joka tiesi hänen tulonsa, oli antanut ripustaa oven yläpuolelle tammiköynnöksen ja huoneisiin seppeleet. Tämä odottamaton vihreä tervehdys liikutti Eevaa syvästi, ja sydämellisesti puristi hän vanhuksen kättä. Mutta voi! mitä tämä kaikki hyödytti — vanhana ja rumana ukko siitä huolimatta pysyi!
Uusin voimin ryhtyi Eeva askaroimaan. Työ, työ oli hänelle turvana kaikkia pahoja kiusauksia vastaan, sen hän tiesi. Hän teki työtä kuin palvelija ainakin ja sai tällä tavalla säilytetyksi itsessään ainakin joksikin aikaa sielunsa tasapainon. Mutta vähitellen levisi alakuloisuuden harso uudelleen hänen ylitseen… Kenen hyväksi minä työtä teen? Kenelle minä säästän? Kuka tämän kaiken perii? kysyi hän itseltään katkerana. Hän oli varma siitä, että Lausk eläisi niin kauan, ettei hänelle enää jäisi aikaa mennä naimisiin toista kertaa. Vastenmielisyys sitkeää vanhusta kohtaan heräsi uudelleen.
Väsyneenä itsensä hillitsemiseen ja välinpitämättömänä ihmisten puheille ei hän peittänyt tunnettaan entisellä huolella. Lausk kuuli silloin tällöin epäystävällisen sanan. Mutta hän ei siitä pahastunut. Hän näki, miten Eeva kulki ja ahkeroitsi, ja hän tiesi, että se, jolla on kädet täynnä työtä, ei ota itselleen aikaa, punnitakseen jokaista sanaa. Hän huomasi, miten hänen omaisuutensa kasvoi, ja se tuotti hänelle iloa. Yllin kyllin hänellä oli tavaraa, ei Eevan olisi tarvinnut sillä tavalla itseään kiusata, mutta vanhat ihmiset pitävät nyt kertakaikkiaan siitä, että säästetään, ja kun he eivät itse enää voi, niin on se heidän mieleensä, kun toiset tekevät heidän toivomustensa mukaan.
Siksi vaikeni myöskin Lausk silloin, kun Eeva ei enää pannut samaa huolta ruuan valmistukseen kuin ennen. Hänellehän Jumalan kiitos, Vielä maistui kaikki. Miksi Eeva vaivaisikaan itseään liikaa keittämällä ja paistamalla.
Mutta aikaa myöden palvelusväkikin huomasi, että ruoka huononi. Syynä tähän oli se, että Eeva oli tullut saidaksi. Aina säästäen ja koettaen pitää koossa, oli hän saanut sellaisen tavan, että mitä kuului hänelle, sen hän pani pois, lukitsi, nosti sivuun, lisäsi ja yhä uudelleen lisäsi, ilman tarkoitusta, ilman syytä…
Kysymys: kenelle minä säästän, oli vaiennut. Eevan epätoivo oli kylmennyt. Ei se vaan sokea, sairaalloinen itsekkyys ajoi hänet sängystä ylös keskiyöllä ja salli hänen lopettaa työt vasta yön tullessa.