Pari päivää tämän jälkeen, makasi Eeva arkussaan.
Tavattomalla itsensähillitsemisellä oli hän kuollut tuskallisen kuoleman. Lausk virui kyynelissä.
»Miksi tuli sinun nyt jo kuolla?» vaikeroi hän epätoivoisena. »Enkö minä olisi voinut kuolla sinun asemastasi! Mitä minä nyt enää teen täällä yksinäni, mitä teen ilman sinua?… Oi, sinä olit niin hyvä minua kohtaan, niin hyvä… Sinä rakastit minua paljon enemmän kuin ensimmäinen vaimoni… Lepää nyt, lepää rauhassa… Minähän seuraan sinua pian. Minä valmistan sinulle suuret hautajaiset… niin sen minä teen.»
Ja hän kumartui arkun yli suudellen Eevan mykkää suuta kuivettuneilla huulillaan.
JÄÄHYVÄISET.
»Etkö tänään lähde sukulaisten luo jäähyväisille, äiti?» kysyi isäntä emännältä, astuessaan tupaan. »Tie on kuivanut eilisestä ja eilisyöstä, ilma on lämmin. Kukapa tietää, miksikä se huomenna, ylihuomenna muuttuu.»
Emäntä laski kätensä sukankutimineen alas syliinsä ja katseli ikkunasta ulos.
»Voisinhan lähteä», sanoi hän sitten ja huokasi. »Sinä siis tänään tahdot…?»
»Niin», vastasi isäntä.
»Niin, niin», toisti vaimo hitaasti ja hiljaa. »Päivä enemmän tai vähemmän. Niin … Mitäpä siitä… minä lähden.»