Ei, ei niin. Sitä en tee. Minun on ensin…» Ja emäntä kulki talliin päin.
»Odota! Pilaat vaatteesi, jos menet sisään!» huusi isäntä. »Odota, minä tuon sen ulos.»
Hän talutti pienen ruskean tamman puutarhan aidalle ja sitoi sen siihen höllästi kiinni.
Sillä aikaa oli emäntä tullut avonaisen tallinoven luo ja katsoi tuskallisin katsein talliin.
Siellä seisoi vanha keltaisenruskea tamma, ja kolme valakkaa. Kaikki kolme: hoikka, ylpeä Rusko ja kaksi ripeätä Mustaa olivat vanhan tamman poikia. Näiden neljän eläimen keskinäisestä sovusta ja rakkaudesta tiesivät isäntä ja emäntä useita juttuja, joista muutamat tuntuivat aivan uskomattomilta. Niityllä ne olivat aina olleet eroittamattomat, ja pojat olivat mustasukkaisina varjelleet emoaan muilta hevosilta. Ne eivät koskaan suvainneet, että kärryjen eteen valjastettu Rusko lähestyi vanhusta. Jos isäntä tahtoi, että ne kaikki neljä pysyivät yhdessä, oli hän vain sitonut vanhuksen köyteen ja kaikki pysyivät koolla. Kun Mustat kerran olivat potkineet toisiaan, oli vanhus heti tullut väliin ja eroittanut ne. Ei ollut koskaan tapahtunut, että joku nuorista olisi koettanut vanhaa purra tai potkia, vaikka Rusko olikin jo viidentoista vuoden vanha eikä suinkaan mikään lauhkea hevonen.
Isäntä tuli ja talutti vanhan tamman tallista. Hiukan ontuen astui se kynnyksen yli. Se oli vielä jokseenkin voimakkaan ja hyvin syötetyn näköinen, eikä mitenkään näyttänyt niin vanhalta kuin se todellisuudessa oli.
Kun se näki emännän, hirnui se hänelle hiljaa. Tässä äänessä oli jotain selittämätöntä. Hyvänsuopaa vanhuuden heikkoutta, kiitollisuutta, kysyvää, — kaikki tämä tuntui tuossa mumisevassa, hiukan vapisevassa hirnunnassa.
Emäntä seisoi siinä ääneti. Veri nousi hänen poskiinsa ja huulet nytkähtelivät pari kertaa.
»Pieni rampaseni», mumisi hän sitten, kutsuen sitä keksimällään vanhalla lempinimeltä ja silitti sen kaulaa. »Vanhus parkani…»
Ja hetken kuluttua silitti hän uudelleen hevosen kaulaa ja toisti liikutettuna: »Pieni rampaseni… vanhus parkani.»