»No katsohan tuota!» sanoi isäntä puoleksi kiusoitellen, puoleksi kärsimättömänä. »Ensin aijot lähteä pois kotoa, jotta kaikki tapahtuisi selkäsi takana, ja nyt… nyt…»
»Lähdenhän kohta… lähdenhän… Mutta onpa omituista. En olisi uskonut, että eroaminen tuollaisesta eläimestä olisi niin vaikeaa. Etkö sinä sitten ollenkaan sääli sitä?»
»Jos tahdot, niin myymme sen muiden mukana huutokaupassa, sen voimme vielä tehdä», ehdotti isäntä.
»Tietysti, tietysti huutokaupassa! Jotta se joutuisi jonkun
juutalaisen, jonkun mustalaisen kuorman eteen ja sortuisi ojaan…
Sellainen olisi siis se armonosoitus, joka on sinulle aina luvattu.
Eikö totta, vanhus?»
Ikäänkuin vastaukseksi, kuului taas hevosen vapiseva, mumiseva hirnunta, ja kääntäen päänsä emännän puoleen, katsoi se häntä himmeillä silmillään ja liikutteli pitkää alahuultaan. Se oli niin omituisen näköistä.
»Aivankuin se tahtoisi itkeä», sanoi vaimo.
»Mene nyt, lähdehän jo!» huudahti isäntä kärsimättömänä.
»Sinulla ei todellakaan näytä olevan aikaa pitää sitä vielä vähän aikaa pilttuussa», vastasi emäntä hiukan suuttuneena. »Näetkös vanhus, näin kiittää hän sinua siitä, että olet häntä kaksikymmentä neljä vuotta kuljettanut edes ja takaisin. Nyt ei hän sallisi minun ottaa sinulta edes kunnollisia jäähyväisiä.»
»No niin, anna sille suudelma!» sanoi isäntä lyhyesti. »En minä sitä estä.»
»Sen teenkin. Muistelotko vielä sitä, miten ylpeänä sinä sillä ajoit isäni luo… silloin… koristetuin luokin? … Tämän yhden ainoan muiston tähden on se jo ansainnut suudelman, se kun silloin kantoi päätään niin korkealla.» Emäntä silitti kädellään hyväillen sen harjaa, astui askeleen eteenpäin, tarttui molemmin käsin tamman päähän ja painoi todellakin suudelman pehmeälle, harmaalle turvalle. Sitten kääntyi hän nopeasti ja kiiruhti puutarha-aidan luo, päästi Ruskon irti, istuutui vankkureihin ja ajoi pois, painaen päänsä syvälle alas.