Isäntä oli sillä välin aikonut viedä vanhan tamman takaisin talliin, mutta muutti mieltään, ja kiinnitti sen nyt ulos renkaaseen. Sitten lähti hän renkien luo, jotka tekivät riihen luona työtä ja käski heidän ottaa lapiot mukaan ja kaivaa kuopan koivumetsään, vanhan perunakuopan luo.
»Millaisen kuopan?» kysyi toinen.
»Vanhalle tammalle.»
»Mitä? Tuleeko se… tuleeko se…? Sellainen hevonen niin voimakas vielä! Siitä maksetaan vielä vaikka keskellä yötä kolmekymmentä ruplaa! Ei isäntä, se ei käy laatuun!»
»Lähtekää vain ja kaivakaa kuoppa», vastasi isäntä.
»Jumaliste, isäntä…»
»Ole vaiti», kuiskasi toinen rengeistä. »Tässä ei mikään auta. Se on sama tamma, jolla hän sulhasena on ajanut. Sitä hän ei anna vieraisiin käsiin.» Ja he lähtivät hakemaan lapioita ja ottivat mukaansa myöskin tylsän kirveen, siltä varalta, että maa vielä olisi kovin jäässä.
Isäntä lähti tupaan, otti pyssyn, joka riippui seinällä kahden puunaulan varassa ja ryhtyi sitä lataamaan. Tuon tuostakin antoi hän kätensä vaipua, ikäänkuin väsyneenä ja katseli ulos pihalle, jossa tamma kärsivällisenä seisoi renkaassaan. Lopulta olivat molemmat piiput täynnä.
Hän asetti pyssyn nurkkaan, astui kaapille ja kaatoi itselleen lasillisen viinaa.
»Äh!»… mumisi hän itsekseen ja kulki tuvassa edestakaisin.