»Oletko hullu?» hän huusi. »Joko himoitset merivettä? Pois kuormaltasi.»
Salga nousi ja hiipi hitaasti hevosensa taakse.
Grünthal avasi kuorman, valitsi jokaiselle kaksi kutakuinkin yhtäsuuria kalaa ja alkoi niitä leikata ja puhdistaa.
Kun tuli suurella vaivalla oli saatu syttymään, pidettiin Grünthalin lakkia varovasti korvalapuista liekin yli, kunnes jää tuossa omituisessa kattilassa oli sulanut. Sitten asetettiin lakkiin osa kaloista, ja kun nämä olivat puolikypsiä, toinen osa, kunnes kaikki kalat tällä tavalla olivat keitetyt. Aivan kypsiksi ei niitä saanut keittää, sillä täytyi säästää puita.
Sitten jaettiin kalat.
»Täytyy kai olla kiitollinen», sanoi Skrastinsch hiljaa, »mutta en usko että kukaan tämän aterian jälkeen nuoleskelee sormiansa.»
Kalastajat koettivat syödä kalansa, mikä kuitenkin oli melkein mahdotonta. Ne maistuivat inhoittavasti lakin kankaalta ja olivat sitä paitsi vielä puoliraakoja. Birkenbaum oli ainoa, joka söi osansa loppuun.
»Minulla on aina ollut hyvä vatsa», selitti hän. »Voisin nielaista vaikka kiviä.»
»Silloin kun vesi nousee suuhun saakka, oppii uimaan. Kun nälkä meitä ahdistaa, opimme syömään», huomautti Grünthal ja pisti kalansa taskuun.
»Eiköhän olisi parempi paistaa kalat», arveli joku. Tämä ajatus näyttäytyi kuitenkin mahdottomaksi, koska keittämällä voi valmistaa enemmän kaloja yhtaikaa kuin paistamalla.