»Minulla on vielä vähän leipää aamusta jälellä», kuiskasi vanha Dauda pojalleen, »tule sivulle, että voin sen antaa sinulle.»
»Entä sinä itse?»
»Minä… minä tulen kyllä toimeen ilman.»
»Syö sinä vain itse, isä.»
»Ei, en syö, minä tiedän, että sinun on nälkä… Nuorella ihmisellä on enemmän nälkä…» ja hän veti Janiksen sivuun, tahtoen painaa hänen käteensä puoli leivänviipaletta.
Mutta poika kieltäytyi ottamasta leipää.
»Syöhän toki itse», sanoi hän ja kääntyi taas toisten puoleen.
Kun alkoi hämärtää, käski Grünthal viedä hevoset jälelle jääneen reen taakse tuulen puolelle. Sitten istuutuivat kalastajat rekeen. Siinä aikoivat he viettää yönsä.
Ja sitten tuli pimeä. Ei ainoakaan tähti loistanut taivaalla, vinha tuuli puhalsi, meri ympärillä ulvoi ja kohisi.
Ei ainoakaan silmä sulkeutunut. Kaikki tuijottivat pimeyteen, joka laskeutui lyijynraskaana harteille.