»Voi miten minun on nälkä», kuiskasi Karlen Birkenbaumille. »Jospa vain kalat eivät olisi niin inhoittavan makuisia.»
»Ei sille mitään voi», vastasi nuorukainen.
Pitkän vaitiolon jälkeen kuuli hän poikasen raskaasti huokaavan.
»Mitä nyt?» kysyi hän välinpitämättömänä.
»Tahtoisin syödä», kuiskasi poika.
Birkenbaum istui hetken vaiti, löi sitten kärsimättömänä kädellään polveensa nousten seisaalleen ja kiskoen pojan mukanaan ylös. Hän vei Karlenin muutaman askeleen päähän reestä, veti jotain puserostaan esiin ja painoi sen hänen käteensä.
»Juo», komensi hän. Poika avasi pullon ja joi.
»Mutta älä kerro kenellekään», sanoi Birkenbaum, ottaen pullon takaisin. »Ja nyt koeta syödä.»
He palasivat reen luo ja poika söi, vaikkakin vastenmielisesti kaikki kalansa.
Sitten ei pitkään aikaan kukaan liikkunut. Yö kului, meri kohisi, jää natisi ja tuuli toi suolaveden hajun jäälle.