»Birkenbaum, nukutko sinä?»
»En.»
»Tahtoisin hiukan ojentautua syliisi.»
»Tee se.»
Karlen asetti kätensä Birkenbaumin syliin ja kyyristyi niiden varaan. Hetken kuluttua tunsi nuorukainen, miten kylmät poikasen kädet olivat. Hän riisui kintaansa ja otti omaan lämpöiseen, voimakkaaseen käteensä pojan jäykät laihat sormet. Hitaasti ne lämpenivät, ja sitten virtasi lämpö pojasta nuorukaiseen ja nuorukaisesta poikaan.
Karlen oli nukahtanut.
Poikasen rauhallinen hengitys, jota hän kylläkään ei kuullut, vaan jonka hän tunsi rinnan tasaisesta noususta, ja hänen sormiensa lämpö toi hänen mieleensä öitä, joilla ei ollut mitään yhteyttä tämän poikasen rauhan kanssa.
Tähän siis päättyy nyt kaikki. Hän ei tulisi enää koskaan kuumin sykkivin sydämin makaamaan sängyssään odotellen, että kaikki nukkuisivat, voidakseen sitten ääneti nousten ja varovaisin askelin hiipiä savilattian yli huoneen toiseen nurkkaan… Ei enää koskaan hän avaisi raollaan olevaa luhdin ovea, eikä milloinkaan enää makaisi puolivalmiin heinäauman varjossa leikkien auringon polttamilla sormilla… Miten kaikki tämä oli tapahtunut? Miten hän oli tänne joutunut? Hänhän oli paimentanut karjaa tuolla kaukana Erlaashin vuorilla, oli elänyt siellä pitkät vuodet, juonut, mellastanut, näytellyt teatteria, oli ikäänkuin leikillä jonkun kolttosen takia istunut arestissa kaksikymmentäneljä tuntia ja nyt… nyt hän istui kalastajareessä, meri kohisi hänen ympärillään ja hän ajelehti kohti kuolemaansa. Sehän oli mahdotonta! Sellaista tapahtuu ainoastaan saduissa, ainoastaan unissa. Tämä oli yksi niitä kamalia unia, jotka ovat niin eläviä ja selviä kuin itse elämä. Kunhan hän voisi herätä! Herätä! Mikä mielettömyys! Hän tiesi sen aivan selvään, ettei hän uneksinut. Tämä jää, tämä kitkeränsuolainen meri-ilma, tämä kohina, kaikki, kaikki oli todellista; hänen oli nälkä ja hänen tuli todella kuolla — täytyi nääntyä nälkään tahi heittäytyä mereen, pimeyteen, perikatoon, yhdessä tämän pojan, Grünthalin ja kaikkien toisten reippaitten ja terveitten ihmisten kanssa. Kylmä puistatus vapisutti nuorukaista ja hänen suunsa tuli kuivaksi ja karkeaksi. Ei, se ei voinut tapahtua. Sellaiset kauhut tapahtuivat vieraissa maissa, jossain kaukana, ja niistä juteltiin ja kirjoitettiin kuin jostain jokapäiväisestä ja välttämättömästä, mutta eihän sellaista toki itselle satu. Birkenbaum oli aina ollut tietoinen siitä, että hän tulisi vahingoittumatta kulkemaan elämänsä läpi. Jos jossain joku oli tehnyt haavan käteensä, lyönyt kirveellä jalkaansa, jos kone oli jonkun repinyt säpäleiksi tai joku oli hukkunut, silloin oli hänellä aina sellainen varma tunne, että hänelle tuollaiset onnettomuudet eivät koskaan tapahdu. Ja nyt hän istui natisevalla ja halkeilevalla jäälautalla ja ylt'ympäri oli yö ja kuolema… Tuo Salga! Jospa hän ei olisi minua tavannut! Silloin hän ehkä olisi joutunut takaisin kotipuolelleen, nukkuisi lämpimässä tuvassa, ja isäntä, pieni lamppu kädessä, astuisi kamaristaan, herättäisi hänet hevosia syöttämään.
Nuorukaista värisytti ja hän puristi tahtomattaan pojan sormia niin lujasti, että tämä vavahti. Birkenbaum hillitsi itsensä, päästi Karlenin sormet irti ja laski ikäänkuin rauhoittaakseen toisen kätensä pojan harteille. Hänen kiihtymyksensä laimentui vähitellen. Olihan vielä toivoa, olihan ravintoa, voihan vielä, kuka tiesi, jotain tapahtua.
Kuitenkin, yön kuluessa hitaasti, kasvoi hänen tuskansa uudelleen. Halu elää nousi vastustamaan äkkinäistä, luonnotonta häviämistä, kunnes idässä aamuruskon ensisäteet häämöittivät ja nuorukainen kumartunein päin hiukan torkahti. Vavisten hän heräsi. Toiset olivat jo nousseet reestä ja seisoivat paikoillaan katsellen kauas merelle. Oli epämiellyttävän kylmä. Karlen vapisi myös, mutta nukkui kuitenkin vielä. Birkenbaum ei tahtonut häntä herättää ja jäi istumaan, kunnes hänkin heräsi. Sitten nousivat hekin molemmat ja lähettivät katseensa yli aavan joka suunnalle.