Sama eilinen toivoton näky: harmaat laineet valkeine vaahtoharjoineen ja ylhäällä harmaat pilvet. Jäälautta oli tullut pienemmäksi ja pyöreäksi, tuulen puolella keinui ja hankasi lakkaamatta vihertävät kappaleet. Kalastajien kasvot näyttivät paljon vanhemmilta kuin eilen ja kaikkien silmissä oli sellainen kauhun ilme kuin ihmisellä, joka näkee aaveen lähestyvän hänen sydänvertansa imemään.
Kun Skrastinsch oli vaihtanut pari sanaa ystävänsä Janiksen kanssa ja taputtanut Karlenia olalle, astui hän Grünthalia kohti. Sekä hän, että kaikki toisetkin pitivät Grünthalia onnettomuustoverien johtajana.
»Miten on aamiaisen laita?» kysyi hän.
»Otamme jälleen kaloja», vastasi Grünthal. »Joka tahtoo, syököön kalat raakoina, toisille keitämme ne taas puolikypsiksi, niin kauan kuin puut riittävät.»
Tehtiin taas tuli ja kalat keitettiin samalla tavalla kuin illalla. Vastenmielisesti kalastajat söivät. Birkenbaum veti taas pojan sivulle ja molemmat joivat.
»Sinä olet kuin veli minulle», sanoi poika.
»Älä nyt… eihän tämä nyt mitään.
Sinä olet hyvä poika. Minä tekisin sinusta hyvän työmiehen.»
»Tiedätkö, kun päästään maihin, silloin … niin silloin meistä tulee hyvät ystävät.»
»Kyllä, kyllä tietysti.»